Oman äänensä löytämisestä

Helsingissä Albertinkadulla kello puoli viideltä kulkijat kiirehtivät askeleitaan. Kaikki ovat menossa jonnekin. Elokuun alun arki pursuaa energiaa. Jalat kantavat minua varmasti, tietäen paremmin kuin minä, että suunta on oikea. Saavun huputetun rakennuksen edustalle alittaen kiikkerät rakennustelineet, ohittaen vielä kiikkerämmän näköiset remonttimiehet.

Olen taas täällä, Kriittisen korkeakoulun ovella, joka aukeaa porttikongin seinustan keskeltä. Viime kerrasta on liian monta vuotta ja silti hetki on juuri oikea. Muistan seitsemän vuotta aiemmin saamani palautteen Lempeät proosan alkeet -kurssilta: Teksti on kirkasta, mutta kertoja ei tiedä, mitä on tarinan takana.

Oivalsin tuon kurssin jälkeen, miten hukassa olin, miten mahdotonta oli kirjoittaa, kun en tiennyt mikä minua kuljetti, kuka olin tai minne halusin kulkea. Kompuroituani vielä kaksi vuotta olin täysin uuvuksissa muljauttaessa viimein nilkkani. Kun olin kykenemätön kävelemään uusavuton lääkäri passitti minut psykologin juttusille, mikä oli minun onneni.  Paikallinen jäsenkorjaaja rusautti nilkkani kahdeksan kuukautta myöhemmin ja kipuilevalla selälläni opettelin istumaan terapeutin vastaanotolla kaksi kertaa viikossa. Olin pehmää ja kipeää kudosta, ihminen joka opetteli hengittämään ja hahmottamaan omat ääriviivansa.

Olen kiitollinen, että olen tallentanut tekstejäni myös tänne Hoppalon sivuille. Löysin uudelleen Lydian, kun aloitin Elokuvakäsikirjoituksen tekeminen -kurssin. En tiennyt vielä viikko sitten, kenen tarinan kertoisin. Olin unohtanut, että Lydia odotti minua. Mutta onneksi löysin Lydian ja jo muutamasta opetuskerrasta heränneen luovuuteni.
Ja olen iloinen, miten hyvältä tuntuu kirjoittaa! Terapia jatkuu, mutta nyt olen valmiimpi tarinankertoja.

Tässä vielä linkki aiempaan tekstiini, jonka luin juuri kurssitovereilleni ääneen.

Tähdet silmäluomilla – Lydia

Manun potkuri

Sinä talvena Manu-hirvi teki ensimmäisen pohjoisen matkansa. Tarina alkoi syksyllä sateisena iltana, kun Manu törmäsi kotisuollaan hassun näköiseen pieneen mieheen. Ukkelilla oli  kertomansa mukaan ollut melkoinen hoppu ja oikaistessaan suon poikki se oli mennyt eksymään kokonaan. Niinpä Manu opasti ukon takaisin metsäpolulle ja osoitti suuntaa, missä ihmiset asuivat. Helpottunut miekkonen kiitti onneaan ja kysyi, miten voisi korvata saamansa avun.

Ensin Manu ei halunnut ukkelia vaivata, mutta myönsi viimein, että oli aina haaveillut potkukelkasta. Ukkeli raapi päätään vihreän suippolakkinsa alla ja totesi, että selvän teki, Manu saisi potkukelkan. Sitten mies kipitti tiehensä. Manu jäi katselemaan ukkelin perään ja tuumi, että eihän hirvet potkukelkalla koskaan potkutelleet, tuskin tulisi hänkään.

Mutta seuraavana aamuna suon laidassa, missä Manu tapasi syödä aamiaista, punainen potkukelkka odotti käkkärämännyn juurella. Manu tanssahteli ilosta potkurin nähdessään, vaikka kukaan muu hirviperheestä ei ymmärtänyt, miksi Manun oli pitänyt toivoa potkukelkkaa, joka vain uppoaisi suohon.

Talven tullessa, heti kun pakkanen ja lumi puskivat metsään, Manu testasi kelkkaansa. Kuinka ollakaan potkuri kulki kevyesti kuin leijuen ja kannatteli jopa Manua, joka oli varsin iso hirvi. Niinpä Manu lähti matkaan ja potkutteli ystävänsä Nipa-jäniksen kanssa Norjaan. Päästyään niin pitkälle, kuin maata riitti, he nousivat potkukelkalla korkealle vuoren laelle katselemaan revontulia ja pohjoisessa loiskuvaa jäämerta.

Ja kun kesä taas koitti sitä talviretkeä Manu muisteli kotisuollaan, missä kärpäset pörräsivät ja turve höyrysi. Onneksi Manulla oli nyt potkuri ja talvea oli kiva odottaa. Tätä mieltä oli myös Nipa. Sen pituinen se.

Potkuri, postcard by Kehvola.

 

Tässä talossa

Tässä talossa täytyy varoa,

ettei sinun silmiäsi puhkota.

Sokkeloisilla käytävillä ja

hämärissä nurkissa

arvaamattomia ääniä.

 

Jokaisella askeleella

periksiantavien lankkujen väsynyt itku.

Olet matkalla eteläsiivestä pohjoiseen

talossa, joka keinuu jalustallaan.

 

Ja kun tunnet, 

että maailma keinahtaa,

käytävillä liikkuu joku muu 

pitkillä jaloillaan,

törmäillen seiniin, kompastellen.

 

Et tiedä, seuraako se sinua

vai käveletkö itse kohti ääntä, 

joka hakkaa hajoavia tapetteja.

 

Kun et löydä ulko-ovea,

käännyt takaisin ja näet lintumaisen asukkaan.

Se kääntää päänsä,

pitkän nokkansa

kohti sinua.

 

Se on seurannut sinua

ja yrittää nähdä sinut –

tuijottaa,

vaikka sillä ei ole silmiä,

syvät kuopat ammollaan.

 

Minä olen huolissani sinusta,

se kuiskaa,

sillä maailmanloppu on tulossa.

London Delirium

December 9th, 2016

Puikkelehdin Victoria Stationin läpi. Olo oli kevyt kuin höyhenellä. Liiankin kevyt – pienen kirjekuoren kokoinen käsilaukku paksun talvitakin poimuissa tuntui olemattomalta, helpolta kadottaa Lontoon joka suunnassa kohti puskevassa tungoksessa.

Arastellen väistelin tefloninliukkaita asiakkaita ja tömähdin Pret A Mangerin tiskille. Olin hokenut jo hetken haluamani kahvin nimeä, mutta luonnollisestikaan myyjä ei heti ymmärtänyt. Toistin toiveeni kieli jännityksestä jäykkänä ja kulmiaan kurtisteleva barista nyökkäsi vakavana. Kuulin sanat “Festive flat white”. Nyökkäsin helpottuneena ja keskittymiseni herpaantui saman tien huomatessani tiskin lasin alla höyryävät suklaaleivokset. And those? minulta kysyttiin. Yes-yes, palasin baristan arvioivien silmien alle ja työnsin luumukirsikkamehun ja juustokolmioleivän tiskille.

Hetkeä myöhemmin kahahdutin ruskean paperikassin auki Victoria Stationin ulkopuolella puistossa, joka tuntui mehiläispesän sydämeltä. Olin löytänyt penkin, jolle pääsin istumaan. Vastapäätä teinit tirskuivat, kun hörpin silmät väristen mausteista kahvia, joka valui avoimen takin paljastamalle paidalle. Ja pala kolmioleipää tuntui sulavan suuhuni, jonkinlainen makean hedelmäpikkelsi ja juusto, jonka vahva ja syvä aromi tanssivat valssia suuni valaistuvissa saleissa.

Hengähdin syvään, maistelin, haistelin ja kuuntelin. Imin kaiken ympäriltäni ahnaana ja kursailematta. Rakennusmiehet tumppasivat savukkeitaan keltaisissa kuhilasasuissaan ja palasivat läheiselle työmaalle, jolta iskuporakoneen loputon nakutus kaikui yllämme sekoittuen ihmisten vilinään ja autojen pörinään. Pakkasesta lentäneelle iholle tarttui lämpimänä tuntuva ilman kosteus, jossa leijaili miljoonat kaupungin erittämät molekyylit.

Mittaillessani katseellani lyhintä reittiä Buckinhamin palatsin editse, turistimassojen läpi ja Green Parkin poikki aamun tärkeimpään kohteeseen, iloista huilumusiikkia soittava soittokunta marssi ohitseni. Hymyilin pillipiipareille ja oloni oli varsin tervetullut.

Tuntia myöhemmin seisoin tilassa, jossa synapsini iskivät kipinää. Pollockin Blue Poles täytti The Royal Academyn suurimman salin ja tietoisuuteni kaikki sopukat. Pujottelin ihmisten lomassa, kyykistelin ja kurottelin. Tunsin kuumeisen olon, kylmät ja kuumat väreet niskassani, sormenpäissäni – hermosäikeeni kävivät kiivasta vuoropuhelua edessäni kohoavan yli kahdeksan neliömetrin kokoisen myrskyn kanssa. Olin jonkin itseäni suuremman prosessin välikappale, pala pehmeää kudosta salamoivassa aikajatkumossa.

Kuulin takaani naurahduksen ja toteamuksen, että taisin pitää näyttelystä. Sympaattisen näköinen miesopas astahti vierelleni ja näytti nauttivan reaktioistani taulun äärellä. Sali oli täynnä tungoksen hiljaista sietotilaa, kun intiimi hetki, empatian lämpö hulvahti ylitseni. Vastasin onnesta tikahtumaisillani että ensimmäiset tuntini Lontoossa ovat olleet taianomaisia. Kun vastasin oppaan jatkokysymykseen, että tulen Suomesta, epäuskoinen ilme oppaan kasvoilla sai minut selventämään sanojani. Opas myönteli tuntevansa Suomen. Kiittelin opasta vielä upeasta näyttelystä ennen kuin peräännyin mietteliään näköisen miehen luota sivummalle Pollockin varhaisemman tuotannon pariin.

Tiesin kasvojeni loistavan jo hulluuden kirkkaudella ja mieleeni kohosi kuva oluttuopista, jolla pian saisin viilentää kihelmöivät aivosoluni. The Goat Tavern oli aivan nurkan takana ja kello kävi jo riittävän lähellä puolta päivää. Astuessani Old Bond Streetille aurinko ilmestyi pilviverhon takaa kultaamaan kadun kimaltelevia joulukoristeita ja Lontoon kalleimpien jalokiviliikkeiden ja hotellien edustalla lakeijat astelivat koreina kuin palkintokukot turistien seasta arvovaltaisimpia tiiraillen.
Sisäinen hihitys sekoittui tunteeseen, että olin tulitikkutyttö ja salakatselija epätodellisuuksien kadulla, johon kenelläkään ei oikeasti olisi varaa.

Ajatusvirtaa

Sukellan pakkasen ulottumattomiin.

Liukuovi sulkeutuu äänettömänä, aineettomana.

Syön valmisruoka-annosta akvaariossa.

Tuijotan lattialle viskattua Itellan laatikkoa,

kupongit leijailevat ikkunan takana.

Puhelimet soivat.

Kuka jakaa päivän lehden,

jota ei ole vieläkään tullut?

Palvelija ei tiedä –

ei ole ketään,

joka ottaisi vastuun,

tehtävistä kalleimman kannettavaksi.

Uimme virtojen mukana,

silti törmäilemme näkymättömiin seiniin.

Kuinka hengittää ulos,

päästää irti,

kun kaikki on otettava vastaan?

Iho

Ohikulkevan naisen kasvot.

Kovalla kämmenellä silitetty iho,

kuin laskeva aurinko,

punertava ja palanut,

pakkasessa kovetettu,

ei edes vanha vielä –

petojen metsässä parkkiintunut iho,

jota ei enää mikään maitokylpy pehmennä,

ei mikään rakkaudella valutettu vesi paranna.

 

Seuraan kaiken nähneen jäljillä

ja muistan miksi pelkään.

Keho muistaa

lyönnin ja ahavoituneen naurun.

Kun kaikki sanotut sanat ovat loukkauksia,

syitä repiä rystyset ruvemmalle

ja pimentää menneisyyden

valkoisina välkkyvät aaveet

vahvoilla juomilla.

Tähdet silmäluomilla – Kalle

Soini, 1936

Rajalan Kallella oli huono ryhti, mutta mitäpä se auttoi. Muutaman lyönnin väistöjä. Asento oikeni hänen kävellessään metsään, minne muut eivät menneet. 27 vuotta isän lähellä olivat pakottaneet olemaan pienempi, heikompi, näkymättömämpi.

Sade valeli hevosia ja rattaita, kun Kalle nosti ohjakset käsiinsä ja oli nousemassa istuimelle. Pikkusisko juoksi sisältä ja kipusi kyytiin vikkelästi kuin lumikko. Paksu villaviitta oli vedetty pään yli. Vieno esitti näkymätöntä. Kalle ei halunnut siskoa mukaan, ties mitä oli vastassa. Kalle teki käskevät eleen, mutta Vieno ei liikahtanut, kietoi vain kätensä jalkojensa ympäri jääräpäisyyden merkiksi. Sisko tiesi, ettei veli voinut väkivallalla pakottaa.

Isän kätyrit ratsastivat jo edeltä ja Kalle arvasi isän katsovan ikkunasta. Hänen nimensä oli kirjoitettu papereihin. Mitä nopeammin he lähtisivät, sen nopeammin häätö olisi ohitse.

Kahden kilometrin matka taittui muutamassa henkäyksessä. Heidän noustessa Keisalanmäelle johtavaa polkua Kallea alkoi etoa. Siskon kapea käsi kietoutui Kallen käsivarren ympäri. Vieno ei puhunut, mutta siskon silmät näkivät kaiken.

Pusikkoisella pihalla juoksenteli laiha kana hevosia karkuun. Kätyrit olivat jo jalkautuneet ja huusivat naisen nimeä.
– Liisa! Ulos!
Pieni torppa oli romahtamaisillaan, katto oli painunut kuopalle. Lohduton ja sotkettu piha oli täynnä jätteitä.

Torpan ovi revittiin auki löysästä säpestä ja miehet menivät sisälle. Kalle katseli, kun vanha nainen kiskottiin ulos huutavana ja sylkevänä. Torpastaan häädetty näki Kallen rattailla ja pysähtyi. Miehet eivät saaneet naista hievahtamaan, kun tämä katsoi Kallen silmiin ja puhalsi hiljaa. Kylmyys hiipi miehen sisuksiin. Sitten noita päästi irti maasta ja miehet olivat kaatua naisen kevetessä kalliosta höyheneksi. Kiroillen he kantoivat sähisevän naisen kauemmaksi tien varteen ja tiputtivat kurakkoon vahdittavaksi.

Vieno vilkaisi jähmettynyttä veljeään ja luikahti mökkiin. Pian sisko ilmestyi ovelle käsi suullaan ja teki yökkäävän eleen. Kalle havahtui, nappasi kärryiltä petroolikanisterin. Päästyään sisälle Kallen silmät siristyivät ulosteiden pistävästä hajusta. Mökki oli lattiasta kattoon saastainen. Pimeiltä seiniltä erottui vaaleampia kohoumia – hauen päitä, miltei ihmisen pään kokoisia kalloja, vaaleana kuultavia pedon kuonoja, terävinä törröttäviä hampaita.

Kalle avasi kanisterin kannen ja levitti nesteen laajassa kaaressa ympäri pimeyttä. Hänen oli tultava ulos haukkaamaan raitista ilmaa ennen kuin löysi tulitikut taskustaan. Pressun alta löytyi kuiva puuvillarätti, jonka mies valeli petroolilla, tökkäsi kanisteriin, sytytti ja heitti sisälle.

Hitaasti torppa syttyi palamaan. Sateen kastelemat rakenteet vaativat lisää sytytysnestettä, jotta kaikki palaisi. Mitään ei saisi jäädä jäljelle. Kalle ei halunnut jälkiä Näykin Liisan noituuksista tulevan kotinsa perustuksille.

Katto antoi pian periksi ja kipinöivä savu nousi ylös pimenevälle taivaalle. Tien varresta kantautui eläimellistä ulvontaa. Hevoset kavahtivat, nousivat takajaloilleen – Kallen oli kiskottava suitsista hevosensa pois pihasta, ettei tullut vahinkoa. He eivät jäisi katsomaan. Mutta nyt nainen oli häädetty ja isältä kalliilla ostettu maapala oli virallisesti hänen nimissään. Häpeä painoi Kallen nikamia. Isänsä esikoisenakaan hän ei ollut sen kummempi kuin tuo paskainen nainen tien laidassa.

Sisko tärisi, kun he ohittivat vaienneen naisen, joka hypisteli kaulallaan roikkuvaa luun palaa.
Mitä nainen teki? Lipoi kieltään?
Kalle kuuli korvissaan sihinää, ääntä, jota hän oli kuullut viimeksi lapsena. Käärmeen sihinää, joka seurasi häntä aina isän tiluksille saakka.

Vilkaistessaan kalpeaa siskoaan Kalle näki, että kuuro siskokin kuuli käärmeen päässään.

Tähdet silmäluomilla – Lydia

Vaasa, 1907

Märkien vaatteiden alla pesemättömät kehot hikoilivat. Tunkkainen tila pullisteli elämöivästä väenpaljoudesta. Paloviinapullosta otettiin hörppyä. Miesväen pakarat villaisissa housuissaan takertuivat salin keskelle kannettuihin penkkeihin.

Lydia painautui lautaseinää vasten ja yritti hengittää haistamatta meluavien miesten lemua. Lattia täynnä hiekkaa ja liukkaita mällikekoja, jotka tarttuivat kengänpohjiin. Huimaus hulmahti ohimoihin ja polvet notkahtivat. Lydia puri huultaan ja otti huikan viinapullosta, jota ojenneltiin hänen ohitseen. Oli maksanut liikaa tulla tänne pyörtyilemään.

Joku himmensi petroolilampun liekkiä ja humalainen väki intaantui hurraamaan. Huoneen takaseinän pimeimmästä kulmasta välähti valovana, jonka hohteessa höyryävä huone hiljeni.
Lydia siristeli sumuisia silmiään, katsoi kaikkien muiden kanssa jännittyneenä, kuinka valju valo hypähteli lakanalla. Valossa oli liikettä – varjot piirsivät lakanalle junan.
Lydian silmät laajenivat. 
Liikkuvan kuvan junassa ihmiset vilkuttivat, kun he liukuivat ohitse ja katosivat lakanalta pimeään saliin.
Mistä nuo ihmiset tulivat, minne ne katosivat? Lydia pidätti hengitystään.

Aavemainen maisema lakanaikkunassa vaihtui leveäkatuiseen kaupunkiin, jonka läpi he leijuivat ohittaen hevosrattaita, pyöräilijöitä, radan yli juoksevia lehtimyyjiä.
Lydian sisältä kupli nauru ja hän peitti suunsa, ettei paljastaisi itseään.
Hän oli vieraan maan junan kyydissä, ensimmäistä kertaa.
Sitten pyöräilijä kiilasi heidän eteensä ja ylitti raiteet puolelta toiselle vaappuen. Salin väkijoukko ärisi ja hätisteli, kunnes kiilaaja katosi lakanalta.

Liian pian valo himmeni, kuvat katosivat ja sali vaipui hämärään.
– Uudestaan-uudestaan, huudettiin.

Lydian silmät tuikkivat kyyneleistä.
Hän oli matkannut toiseen maailmaan, palannut takaisin. Miten eriskummallinen matka. Häntä hengästytti. 

Näytös oli ohitse. Palttoisiin puetut miehet tönivät liikkeelle. Polvet tutisten Lydia veti hattunsa syvälle päähänsä ja seurasi tungeksivaa väkilaumaa ulos lumiselle kadulle, jonka yllä leimusi Maailman ympäri -elokuvateatterin koristeellinen mainoskyltti.

Blog at WordPress.com.

Up ↑