Ohikulkevan naisen kasvot.

Kovalla kämmenellä silitetty iho,

kuin laskeva aurinko,

punertava ja palanut,

pakkasessa kovetettu,

ei edes vanha vielä –

petojen metsässä parkkiintunut iho,

jota ei enää mikään maitokylpy pehmennä,

ei mikään rakkaudella valutettu vesi paranna.

 

Seuraan kaiken nähneen jäljillä

ja muistan miksi pelkään.

Keho muistaa

lyönnin ja ahavoituneen naurun.

Kun kaikki sanotut sanat ovat loukkauksia,

syitä repiä rystyset ruvemmalle

ja pimentää menneisyyden

valkoisina välkkyvät aaveet

vahvoilla juomilla.