Tähdet silmäluomilla – Kalle

Soini, 1936

Rajalan Kallella oli huono ryhti, mutta mitäpä se auttoi. Muutaman lyönnin väistöjä. Asento oikeni hänen kävellessään metsään, minne muut eivät menneet. 27 vuotta isän lähellä olivat pakottaneet olemaan pienempi, heikompi, näkymättömämpi.

Sade valeli hevosia ja rattaita, kun Kalle nosti ohjakset käsiinsä ja oli nousemassa istuimelle. Pikkusisko juoksi sisältä ja kipusi kyytiin vikkelästi kuin lumikko. Paksu villaviitta oli vedetty pään yli. Vieno esitti näkymätöntä. Kalle ei halunnut siskoa mukaan, ties mitä oli vastassa. Kalle teki käskevät eleen, mutta Vieno ei liikahtanut, kietoi vain kätensä jalkojensa ympäri jääräpäisyyden merkiksi. Sisko tiesi, ettei veli voinut väkivallalla pakottaa.

Isän kätyrit ratsastivat jo edeltä ja Kalle arvasi isän katsovan ikkunasta. Hänen nimensä oli kirjoitettu papereihin. Mitä nopeammin he lähtisivät, sen nopeammin häätö olisi ohitse.

Kahden kilometrin matka taittui muutamassa henkäyksessä. Heidän noustessa Keisalanmäelle johtavaa polkua Kallea alkoi etoa. Siskon kapea käsi kietoutui Kallen käsivarren ympäri. Vieno ei puhunut, mutta siskon silmät näkivät kaiken.

Pusikkoisella pihalla juoksenteli laiha kana hevosia karkuun. Kätyrit olivat jo jalkautuneet ja huusivat naisen nimeä.
– Liisa! Ulos!
Pieni torppa oli romahtamaisillaan, katto oli painunut kuopalle. Lohduton ja sotkettu piha oli täynnä jätteitä.

Torpan ovi revittiin auki löysästä säpestä ja miehet menivät sisälle. Kalle katseli, kun vanha nainen kiskottiin ulos huutavana ja sylkevänä. Torpastaan häädetty näki Kallen rattailla ja pysähtyi. Miehet eivät saaneet naista hievahtamaan, kun tämä katsoi Kallen silmiin ja puhalsi hiljaa. Kylmyys hiipi miehen sisuksiin. Sitten noita päästi irti maasta ja miehet olivat kaatua naisen kevetessä kalliosta höyheneksi. Kiroillen he kantoivat sähisevän naisen kauemmaksi tien varteen ja tiputtivat kurakkoon vahdittavaksi.

Vieno vilkaisi jähmettynyttä veljeään ja luikahti mökkiin. Pian sisko ilmestyi ovelle käsi suullaan ja teki yökkäävän eleen. Kalle havahtui, nappasi kärryiltä petroolikanisterin. Päästyään sisälle Kallen silmät siristyivät ulosteiden pistävästä hajusta. Mökki oli lattiasta kattoon saastainen. Pimeiltä seiniltä erottui vaaleampia kohoumia – hauen päitä, miltei ihmisen pään kokoisia kalloja, vaaleana kuultavia pedon kuonoja, terävinä törröttäviä hampaita.

Kalle avasi kanisterin kannen ja levitti nesteen laajassa kaaressa ympäri pimeyttä. Hänen oli tultava ulos haukkaamaan raitista ilmaa ennen kuin löysi tulitikut taskustaan. Pressun alta löytyi kuiva puuvillarätti, jonka mies valeli petroolilla, tökkäsi kanisteriin, sytytti ja heitti sisälle.

Hitaasti torppa syttyi palamaan. Sateen kastelemat rakenteet vaativat lisää sytytysnestettä, jotta kaikki palaisi. Mitään ei saisi jäädä jäljelle. Kalle ei halunnut jälkiä Näykin Liisan noituuksista tulevan kotinsa perustuksille.

Katto antoi pian periksi ja kipinöivä savu nousi ylös pimenevälle taivaalle. Tien varresta kantautui eläimellistä ulvontaa. Hevoset kavahtivat, nousivat takajaloilleen – Kallen oli kiskottava suitsista hevosensa pois pihasta, ettei tullut vahinkoa. He eivät jäisi katsomaan. Mutta nyt nainen oli häädetty ja isältä kalliilla ostettu maapala oli virallisesti hänen nimissään. Häpeä painoi Kallen nikamia. Isänsä esikoisenakaan hän ei ollut sen kummempi kuin tuo paskainen nainen tien laidassa.

Sisko tärisi, kun he ohittivat vaienneen naisen, joka hypisteli kaulallaan roikkuvaa luun palaa.
Mitä nainen teki? Lipoi kieltään?
Kalle kuuli korvissaan sihinää, ääntä, jota hän oli kuullut viimeksi lapsena. Käärmeen sihinää, joka seurasi häntä aina isän tiluksille saakka.

Vilkaistessaan kalpeaa siskoaan Kalle näki, että kuuro siskokin kuuli käärmeen päässään.

Murskattu muisto

Tampere, syyskuu 2004

Tahrainen intianpuuvilla uppoutuu ihooni. Kankaan kuidut pahoinpitelevät, raastavat nahatonta. Makaan lattialla ja leijun itseni yläpuolella pölyisen kaksion kuutioimassa tilassa. Olen kaikkialla enkä missään. Vapisen ulottuvuuksien välillä tuijottaen suljettua tv:tä, josta olohuone heijastuu pimeänä universumina.

Ulko-oven lukon kieli kilahtaa. Kynä putoaa piirustuspöydältä.
Juha on lähtenyt sanottuaan sanottavansa.

Kaikki se mitä olen pelännyt. Sarveiskalvoni, ohimollani sykkivä psoriasis, palelevat varpaani – jokainen soluni molekyyli törmää näkymättömään seinään, jonka läpi minua ei päästetä.

Minä en kelpaa.

Juhan piirtämä suohirviö uiskentelee tietokoneen näytöllä.
Kyyhötän ansassa, uikutan.
Jätetty ei ole ihminen, ei edes lemmikki enää.
Metamorfoosi kirkkaassa päivänvalossa.
TV:n kuvajainen näyttää tuholaisen, josta pitää päästä eroon.
On muututtava näkymättömäksi.

Gigantin muovipussi lojuu eteisessä, jonne ryömin kuin janoon kuoleva vesipullon huomattuaan.
Liikkeet ovat jotenkin holtittomia.
Revin DVD-soittimen paketin auki ja saan kytkettya laitteen tv:seen, vaikka käteni tärisevät. Asennusohjelma käynnistyy.
Se toimii.

Mistä levyjä? Vain vanhoja VHS-kasetteja komeron perällä.
Voi vittu. Makuuni on 500 metrin päässä. Jalat tärisevät.
Kuinka paljon minulla on rahaa? Hämärä mielikuva miinusmerkkisestä lukemasta.
Muistan Juhan kolikkorasian.

Keittiön kaapista tipahtaa avattu puurohiutalepaketti ja leviää lattialle. En välitä.
Kaadan kolikot pöydälle. Viisi euroa viisitoista senttiä viiden, kymmen ja kahdenkymmenen sentin kolikkoina. Niillä saisi ainakin kaksi alennuselokuvaa. Konttaan komerossa ja löydän euron matkalaukkuni pohjalta.

Kolme elokuvaa riittää selviämään tästä päivästä.

 

Kesäloma

Viimeisessä terapiatapaamisessa ennen kesälomaa minulta kysyttiin, olinko jo keksinyt, mikä oli minulle sopiva turvaesine, johon tarttua tarpeen tullen ts. ahdistuksen ja turvattomuuden tunteiden iskiessä.
Huono omatunto mölisi ja sumensi oloa kysymyksen kuultuani.
En ollut miettinyt. Ähkäisin.
– Kirjat?
Minulla on aina pino kirjoja sängyn vieressä. Kirjakasat antavat turvan tunteen. Niitä on mukava vain katsella, vaikka en jaksaisi lukea. Olin lainannut kesän alussa taas monta tiiliskiven kokoista kirjaa. Laajojen tarinoiden uumeniin oli helpointa kadota.
Onko jotain pienempää, kädessä helpommin kuljetettavaa, minulta kysyttiin.
– Kynä, vastasin hetken mietittyäni. Vaikka…
– Vaikka mitä?
– Kynä pakottaa, painostaa kirjoittamaan.
– Voisiko kynä olla vain esine, johon tartut tekemättä mitään?
– Voisi… Vaatii kyllä harjoittelua, ettei ota paineita.
Sitten vitsailin, että voisin vain piirrellä taikamerkkejä ilmaan.
– Pysykää poissa ahdistavat ajatukset ja ihmiset!
Hyvä, harjoittele sitä, minulle sanottiin.
Seuraava tapaamisemme olisi kuuden viikon kuluttua, kesäloman jälkeen.

Heinäkuu on kuukausista painostavin. Tekemisen pakko, auringon liian kirkas valo ja kuumuus. Joko nurmikko on ajettu?
Nyt osasin jo tyynnytellä itseni sillä ajatuksella, ettei väsyttävä kesä ja lomailevien sukulaisten vyöry kestäisi loputtomiin. Hämärän ihanaan syyskuuhun olisi enää kahdeksan viikkoa.

Kotimatkalla poikkesin ensimmäiseksi kirjakauppaan ostamaan kynän, jolla oli miellyttävämpi kirjoittaa. Mitsubischi Companyn UMN-207 0.7 musta geelikynä tuntui hyvälle. Niin tuntui myös Polkka Jamin viivaton kukkavihko, joka oli täydellisen kokoinen kulkemaan mukana kevyenä, rauhoittavana. Tiesin kokemuksesta, että ainoa miinus vihossa on se, että kannet saattaisivat irrota ennen loppua, koska taitan kannet nurin niskoin siihen kirjoittaessani.

Toinen pysähdys tapahtui kirjastossa, josta lainasin kuusi lautapeliä ja Harry Potter -äänikirjan. Koekuunnellutettuani äänikirjaa myöhemmin automatkalla totesin, ettei mikään rauhoita lomailemaan tulleita sukulaislapsia paremmin kuin Vesa Vierikon taianomaisen velhomainen kertojanääni.

Sivu päivässä -lupaus

Kirjoittamisesta. Tässä sitä taas ollaan. Sivu päivässä -projektin ytimessä. Kun ensin luikkii karkuun tekstitiedoston äärestä metsään ja lopulta unohtaa tekemänsä lupauksen kokonaan. Noniin. Annan itselleni anteeksi taas kerran ja kannustan yrittämään uudelleen.

Eilinen ilta oli ihanan täyteläinen – Elizabeth Gilbertin Big Magic -äänikirja ja kirjailijan käheäksi käyvä ääni, jonka into ei kuitenkaan laannu, vaikka äänihuulet huutavat pihisten hoosiannaa. Gilbertin ääni piti seuraa kuin ystävä, joka kertoo teekupposen äärellä tuumailujaan. Tiedän, että tulen seilaamaan tuon viiden tunnin nerouden aalloilla vielä monta kertaa.

Olen kiitollinen, että ystäväni vinkkasi kirjailijasta, joka olikin tuttu kymmenen vuoden takaa Eat, Pray, Love -elokuvan tiimoilta. Uunituore Big Magic on itseauttamisoppaiden aateliaa. Kaveriltani saamani videolinkki innosti tarttumaan teokseen kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana. Big Magic on oivallusten nektariinia elämästä, peloista ja luovat työskentelyn oikeutuksesta. Kirjoittaminen saa olla hauskaa!

Tässä vielä videolinkki Marie Forleon keskusteluohjelmaan Youtubessa. Klipissä Marie ja Elizabeth keskustelevat Big Magic -kirjan teemoista; peloista, luovasta työstä ja oikeutuksesta toteuttaa itseään. Video ja kirja ovat vielä saatavilla ainoastaan englanniksi.

Nyt mietin Hoppalo-blogiani – se on lumisine otsakekuvituksineen taas ajassa kiinni. Perjantai-iltapäivän hämärtyessä metsän laidassa paljaina törröttävät lepät kuorruttautuvat juhlallisesti lumen hopeiseen huurteeseen.

Gilbertin sanoma on lohduttava. Kuuntelen Big Magicin uudestaan. Nyt pienemmissä erissä, huolellisesti kuunnellen. Kirjoittamisen tarve, inspiraatio ja ilo. Minulta löytyy kaikki, mitä tarvitsen.

Pohjanmaan sudet ovat laumaeläimiä

Tänään saa ensi-iltansa mielenkiintoinen elokuva Etelä-Pohjanmaalta. Anselmi – nuori ihmissusi on ilahduttava esimerkki siitä, että täällä osataan tehdään fiktiivistä draamaa, johon yhdistyy mielikuvitusta kutkuttavia fantasiaelementtejä. Anselmista kertova tarina on itselleni katsojana raikas henkäys kotikontujen soilta.

Kun ihmisyyttä tarkastellaan petomaisen kultin kautta, päästään puhkaisemaan paksumpikin nahka. Voisin verrata Anselmi-elokuvaa jopa Tomas Alfredsonin mestariteokseen Låt den rätte komma in, jonka tapahtumat sijoittuivat niin ikään 1980-luvulle keskiössä nuoren pojan rankat kokemukset ja yliluonnollinen rakkaus. Mieleen tulee myös Guillermo del Toron elokuva Pan’s Labyrinth, joka fantasiaelementtejä hyödyntäen kertoi tarinan nuoren tytön kohtalosta toisen maailmansodan melskeissä.
Näitä kolmea elokuvaa yhdistää päällimmäisenä kysymys siitä, kuka onkaan se todellinen peto, kenestä satuja kerrotaan.

Takaisin kökkähommiin

Olen kirjoittanut blogissani talkootyön perinteestä, jolla esimerkiksi alajärveläinen Kyläelokuvafestivaali sai alkunsa. Elokuva-alalla varsin omintakeista tuotantotapaa on hyödynnetty myös Anselmi – nuori ihmissusi -elokuvassa, mikä on saanut osaltaan hienosti huomiota myös valtakunnallisessa mediassa.
Oma kantani ja kokemukseni on, että yhteisöllinen ja kaikille avoin ja läpinäkyvä tapa tuottaa elokuvaa tai tapahtumaa on pitkälti mahdollista äidinmaidosta imetystä yhteisen hyvän tekemisen perinteestä, joka vielä todistettavasti Etelä-Pohjanmaan alueelta on löydettävissä.
Rahan jäädessä tuotannosta pois, on helpompi tuntea yhteistä tekemisen riemua, josta on lupa nauttia rennoin rantein ja toisiaan arvostaen. Tuottajan täytyy vedota talkoihin kutsuessa vapaaehtoisten sydämiin. Parhaimmillaan elokuvan teosta tulee silloin yhteinen harrastus, ei työ, jolloin elokuvalle kasvaa myös osiensa summaa suurempi merkitys.

Teen parhaillaan tutkimusta mm. siitä, mitkä ominaisuudet pohjalaisessa kulttuurissa ja taiteessa tekevät siitä valtakunnallisesti ja mahdollisesti jopa kansainvälisesti erottuvan. Kansainvälisestä näkökulmastakin on nähtävissä hienoja piirteitä, jotka yhdistävät monia pohjalaisia kulttuurialan ammattilaisia. Kiteyttäen esille on noussut taiteentekijöitä kuvaavat määritelmät oman arvonsa tuntevuus, suoraselkäisyys ja ylpeys omista juuristaan. Nämä tekemisen motiivit ja talkootyön mahdollistavat  hyveet löytyvät mieltä lämmittävästi myös Anselmi – nuori ihmissusi -elokuvasta.

Lisää pohjalaisesta tekemisen meiningistä ja yhteisestä hengenheimolaisuudesta löytyy YleX:n taltioinnissa, jossa kuullaan Anselmi – nuori ihmissusi elokuvan Anselmia eli Aleksi Holkkoa sekä papin roolin esittänyttä Pauli Hanhiniemeä. Linkki YleX:n podcastiin aukeaa tästä.

Ohessa vielä Järviseutu-lehteen kirjoittamani juttu lavastajan työstä kyseisessä elokuvassa.

jarviseutu-lehti_anselmi_pete_linna_26102011

Talkootyötä ja elokuvia

 

Artikkelikuva on Karstulan Kirkkovuorelta, jonne kiivettyäni sateisen sumuisena maanantaina oli hieraistava silmiään. Kelohonkaisen laavun vieressä luki, että edessäni komeili 5000 talkootyötunnin tulos. Enemmän kuvia ja tietoa tästä upeasta maisemasta näkötorneineen löytyy Kirkkovuoren nettisivulta.

Talkootyön hedelmistä on luettavissa myös 25.10. Maaseudun Tulevaisuuden viikonvaihde-osiossa, jonka jutussa “Kylänraittien elämää valkokankaalle” huitoo naurava joukko ihmisiä edessään videokamera. Tämän porukan yhteisen innostuksen tuloksena järjestettiin lajissaan ensimmäinen Kyläelokuvafestivaali Alajärven Luoma-aholla.

Omalta osaltani Kyläelokuvafestivaali on tärkeä projekti, joka puhkesi ideasta täyteen kukkaan uskomattoman hyvällä yhteishengellä. Tapahtuman sydän, kyläaiheinen lyhytelokuvakilpailu, osoittautui käytännössä merkittävämmäksi kannanoton mahdollisuudeksi mitä elokuvakilpailun ideointivaiheessa osasin kuvitella.

Kyläelokuvafestivaalin tuottaminen talkootyöllä

Kyläelokuvafestivaalin konsepti syntyi Kulttuurihautomo-hankkeen puitteissa viime talvena, kun projektikoordinaattorin roolissa kartoitin kulttuuripalveluiden alueellisia tuotantomahdollisuuksia. Tavattuani syksyn aikana erilaisia yhdistystoiminnan tukijoita ja toimijoita, keksin idean, jonka toteuttamiseen löytyi resurssit: Kyläyhdistys ja toimiva kylätalo, kylätoimintaa ja tiedottamista tukeva Leader-yhdistys, alueen kulttuuripalveluita koordinoiva kaupungin työntekijä ja kaksi kulttuurihanketta, joista toisella oli resurssit käytännön suunnitteluun sekä sopimuspuoleen ja toisella tekniikkaan ja Kylähenkipuhujaan. Ja ennen kaikkea jokaiselta löytyi innostus järjestää elokuvafestivaali.

Miten Kyläelokuvafestivaalin 2013 toteutuminen onnistui näin hyvin?
1. Kaikki tapahtumaan osallistuneet tuottajat lähtivät mukaan talkoohengessä. Tapahtuma oli osallistujille ilmainen, eikä tuottoa kerätty kuin kahvi- ja pullamyynnillä kyläyhdistyksen tilakuluihin.
2. Kaikkiin tapahtuman tarpeisiin löydettiin resurssit.
3. Yhteistoimintasopimus, jonka mukaan liitettiin kaikkien osapuolien toimintasuunnitelma tapahtuman toteuttamiseksi. Jokaisesta porukasta löytyi myös oman osuutensa koordinoiva ihminen, joka allekirjoitti yhteistoimintasopimuksen tai oli sopimuksessa vastaavaksi henkilöksi ilmoitettu.
4. Kaikki tapahtuman toteuttajat hoitivat oman osuutensa kiitettävästi ja ammattimaisesti. Tapahtuman tuottajat myös arvostivat yhteistoimintaa ja toistensa panosta tapahtuman aikaansaamiseksi.
5. Talkootyötä arvostava asenne näkyi Kyläelokuvafestivaalin osalta myös ulospäin kaikille yhteistyötahoille. Yhteisöllisen välittämisen henki tekee paikallisesta tapahtumasta vaikuttavan jopa valtakunnallisella tasolla.

Kyläelokuvafestivaalin hedelmät 2013

Mukavimmat uutiset luettiin heti Kyläelokuvafestivaalia seuranneena päivänä Ilkka-lehdestä, jossa uutisoitiin näkyvästi “Kyläelokuva voi olla kylän ase”. Kilpailun voittajaksi elokuvaohjaaja Markku Pölönen valitsi Eskolan kyläyhdistyksen tuottaman lyhytelokuvan “Lykky putos”.

Voittajaelokuva oli vaikuttava teos, joka oli varta vasten festivaalia varten tehty. Farssin muotoon piilotettu tositarina kyläyhteisöä kohtaavasta ikävästä uutisesta upposi katsojiin – naurunpyrskähdysten lisäksi monille kylille tuttu kohtalo herätti sympatiaa. Allekirjoittaneen mieltä lämmitti etenkin kuulla, että elokuvan teko on hyvää terapiaa. Kyläelokuva on mielenkiintoinen aihe, joka kiinnostaa niin tekijöitä kuin katsojia varmasti tulevinakin vuosina. Kyläelokuvafestivaalin uutisointia voi seurata tapahtuman Facebook-sivuilla.

Ohessa Lykky putos -traileri. Elokuvan DVD:n voi tilata Eskolan kyläyhdistykseltä: eskolan.kyla@kotinet.com

 

Sade ropisee kattoon ja keittiön pöydällä nököttää 12 omenahillopurkkia. Elämäni ensimmäinen omenahillokokeilu onnistui erinomaisesti. Omenat sain iloisena yhteistyön bonuksena ala-asteaikaiselta opettajaltani. Mahtavia omenapuita, näkyvät varmasti videossakin pellon kulmalla. Kiitos vielä Leenalle.

Sokeria lisäsin soseeseen sen verran vähän, että herkkua voi mainiosti pistää poskeensa sellaisenaankin. Lempparini maistuu varsinkin kermavaahdon kanssa vohvelin päällä. Siinä kokonaisuudessa elämän lempeät maut pääsevät oikeuksiinsa.

Rakkautta ja Anarkiaa

Helsingissä on parhaillaan Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaali hyvässä vauhdissa. Valitettavasti osallistumiseni festareille jäi taaskin väliin. Mielelläni istuisin juuri nyt Suomalaiset maailmalla -lyhytelokuvanäytöksessä, jossa olisi ollut tuttuni työstämä elokuvan ensinäytös Suomessa. Elokuvan traileri näyttää lupaavalta.

Kulttuurit kohtaavat

Kahvit on keitetty ja kulttuurihistorian opinnot alkavat nyt tosissaan. Kaksi tiiliskiven paksuista kirjaa orientalismista sekä islamilaisen ja länsimaisen kulttuurin kohtaamisesta 1500-luvun Euroopassa odottavat, joten seuraavat päivät saattavat olla hiljaisia täällä blogin puolella. Aion kuitenkin tuumailla viimeistään kirjat luettuani, mitä tuli opittua.

Blog at WordPress.com.

Up ↑