Tähdet silmäluomilla – Kalle

Soini, 1936

Rajalan Kallella oli huono ryhti, mutta mitäpä se auttoi. Muutaman lyönnin väistöjä. Asento oikeni hänen kävellessään metsään, minne muut eivät menneet. 27 vuotta isän lähellä olivat pakottaneet olemaan pienempi, heikompi, näkymättömämpi.

Sade valeli hevosia ja rattaita, kun Kalle nosti ohjakset käsiinsä ja oli nousemassa istuimelle. Pikkusisko juoksi sisältä ja kipusi kyytiin vikkelästi kuin lumikko. Paksu villaviitta oli vedetty pään yli. Vieno esitti näkymätöntä. Kalle ei halunnut siskoa mukaan, ties mitä oli vastassa. Kalle teki käskevät eleen, mutta Vieno ei liikahtanut, kietoi vain kätensä jalkojensa ympäri jääräpäisyyden merkiksi. Sisko tiesi, ettei veli voinut väkivallalla pakottaa.

Isän kätyrit ratsastivat jo edeltä ja Kalle arvasi isän katsovan ikkunasta. Hänen nimensä oli kirjoitettu papereihin. Mitä nopeammin he lähtisivät, sen nopeammin häätö olisi ohitse.

Kahden kilometrin matka taittui muutamassa henkäyksessä. Heidän noustessa Keisalanmäelle johtavaa polkua Kallea alkoi etoa. Siskon kapea käsi kietoutui Kallen käsivarren ympäri. Vieno ei puhunut, mutta siskon silmät näkivät kaiken.

Pusikkoisella pihalla juoksenteli laiha kana hevosia karkuun. Kätyrit olivat jo jalkautuneet ja huusivat naisen nimeä.
– Liisa! Ulos!
Pieni torppa oli romahtamaisillaan, katto oli painunut kuopalle. Lohduton ja sotkettu piha oli täynnä jätteitä.

Torpan ovi revittiin auki löysästä säpestä ja miehet menivät sisälle. Kalle katseli, kun vanha nainen kiskottiin ulos huutavana ja sylkevänä. Torpastaan häädetty näki Kallen rattailla ja pysähtyi. Miehet eivät saaneet naista hievahtamaan, kun tämä katsoi Kallen silmiin ja puhalsi hiljaa. Kylmyys hiipi miehen sisuksiin. Sitten noita päästi irti maasta ja miehet olivat kaatua naisen kevetessä kalliosta höyheneksi. Kiroillen he kantoivat sähisevän naisen kauemmaksi tien varteen ja tiputtivat kurakkoon vahdittavaksi.

Vieno vilkaisi jähmettynyttä veljeään ja luikahti mökkiin. Pian sisko ilmestyi ovelle käsi suullaan ja teki yökkäävän eleen. Kalle havahtui, nappasi kärryiltä petroolikanisterin. Päästyään sisälle Kallen silmät siristyivät ulosteiden pistävästä hajusta. Mökki oli lattiasta kattoon saastainen. Pimeiltä seiniltä erottui vaaleampia kohoumia – hauen päitä, miltei ihmisen pään kokoisia kalloja, vaaleana kuultavia pedon kuonoja, terävinä törröttäviä hampaita.

Kalle avasi kanisterin kannen ja levitti nesteen laajassa kaaressa ympäri pimeyttä. Hänen oli tultava ulos haukkaamaan raitista ilmaa ennen kuin löysi tulitikut taskustaan. Pressun alta löytyi kuiva puuvillarätti, jonka mies valeli petroolilla, tökkäsi kanisteriin, sytytti ja heitti sisälle.

Hitaasti torppa syttyi palamaan. Sateen kastelemat rakenteet vaativat lisää sytytysnestettä, jotta kaikki palaisi. Mitään ei saisi jäädä jäljelle. Kalle ei halunnut jälkiä Näykin Liisan noituuksista tulevan kotinsa perustuksille.

Katto antoi pian periksi ja kipinöivä savu nousi ylös pimenevälle taivaalle. Tien varresta kantautui eläimellistä ulvontaa. Hevoset kavahtivat, nousivat takajaloilleen – Kallen oli kiskottava suitsista hevosensa pois pihasta, ettei tullut vahinkoa. He eivät jäisi katsomaan. Mutta nyt nainen oli häädetty ja isältä kalliilla ostettu maapala oli virallisesti hänen nimissään. Häpeä painoi Kallen nikamia. Isänsä esikoisenakaan hän ei ollut sen kummempi kuin tuo paskainen nainen tien laidassa.

Sisko tärisi, kun he ohittivat vaienneen naisen, joka hypisteli kaulallaan roikkuvaa luun palaa.
Mitä nainen teki? Lipoi kieltään?
Kalle kuuli korvissaan sihinää, ääntä, jota hän oli kuullut viimeksi lapsena. Käärmeen sihinää, joka seurasi häntä aina isän tiluksille saakka.

Vilkaistessaan kalpeaa siskoaan Kalle näki, että kuuro siskokin kuuli käärmeen päässään.

Tähdet silmäluomilla – Lydia

Vaasa, 1907

Märkien vaatteiden alla pesemättömät kehot hikoilivat. Tunkkainen tila pullisteli elämöivästä väenpaljoudesta. Paloviinapullosta otettiin hörppyä. Miesväen pakarat villaisissa housuissaan takertuivat salin keskelle kannettuihin penkkeihin.

Lydia painautui lautaseinää vasten ja yritti hengittää haistamatta meluavien miesten lemua. Lattia täynnä hiekkaa ja liukkaita mällikekoja, jotka tarttuivat kengänpohjiin. Huimaus hulmahti ohimoihin ja polvet notkahtivat. Lydia puri huultaan ja otti huikan viinapullosta, jota ojenneltiin hänen ohitseen. Oli maksanut liikaa tulla tänne pyörtyilemään.

Joku himmensi petroolilampun liekkiä ja humalainen väki intaantui hurraamaan. Huoneen takaseinän pimeimmästä kulmasta välähti valovana, jonka hohteessa höyryävä huone hiljeni.
Lydia siristeli sumuisia silmiään, katsoi kaikkien muiden kanssa jännittyneenä, kuinka valju valo hypähteli lakanalla. Valossa oli liikettä – varjot piirsivät lakanalle junan.
Lydian silmät laajenivat. 
Liikkuvan kuvan junassa ihmiset vilkuttivat, kun he liukuivat ohitse ja katosivat lakanalta pimeään saliin.
Mistä nuo ihmiset tulivat, minne ne katosivat? Lydia pidätti hengitystään.

Aavemainen maisema lakanaikkunassa vaihtui leveäkatuiseen kaupunkiin, jonka läpi he leijuivat ohittaen hevosrattaita, pyöräilijöitä, radan yli juoksevia lehtimyyjiä.
Lydian sisältä kupli nauru ja hän peitti suunsa, ettei paljastaisi itseään.
Hän oli vieraan maan junan kyydissä, ensimmäistä kertaa.
Sitten pyöräilijä kiilasi heidän eteensä ja ylitti raiteet puolelta toiselle vaappuen. Salin väkijoukko ärisi ja hätisteli, kunnes kiilaaja katosi lakanalta.

Liian pian valo himmeni, kuvat katosivat ja sali vaipui hämärään.
– Uudestaan-uudestaan, huudettiin.

Lydian silmät tuikkivat kyyneleistä.
Hän oli matkannut toiseen maailmaan, palannut takaisin. Miten eriskummallinen matka. Häntä hengästytti. 

Näytös oli ohitse. Palttoisiin puetut miehet tönivät liikkeelle. Polvet tutisten Lydia veti hattunsa syvälle päähänsä ja seurasi tungeksivaa väkilaumaa ulos lumiselle kadulle, jonka yllä leimusi Maailman ympäri -elokuvateatterin koristeellinen mainoskyltti.

Kesäloma

Viimeisessä terapiatapaamisessa ennen kesälomaa minulta kysyttiin, olinko jo keksinyt, mikä oli minulle sopiva turvaesine, johon tarttua tarpeen tullen ts. ahdistuksen ja turvattomuuden tunteiden iskiessä.
Huono omatunto mölisi ja sumensi oloa kysymyksen kuultuani.
En ollut miettinyt. Ähkäisin.
– Kirjat?
Minulla on aina pino kirjoja sängyn vieressä. Kirjakasat antavat turvan tunteen. Niitä on mukava vain katsella, vaikka en jaksaisi lukea. Olin lainannut kesän alussa taas monta tiiliskiven kokoista kirjaa. Laajojen tarinoiden uumeniin oli helpointa kadota.
Onko jotain pienempää, kädessä helpommin kuljetettavaa, minulta kysyttiin.
– Kynä, vastasin hetken mietittyäni. Vaikka…
– Vaikka mitä?
– Kynä pakottaa, painostaa kirjoittamaan.
– Voisiko kynä olla vain esine, johon tartut tekemättä mitään?
– Voisi… Vaatii kyllä harjoittelua, ettei ota paineita.
Sitten vitsailin, että voisin vain piirrellä taikamerkkejä ilmaan.
– Pysykää poissa ahdistavat ajatukset ja ihmiset!
Hyvä, harjoittele sitä, minulle sanottiin.
Seuraava tapaamisemme olisi kuuden viikon kuluttua, kesäloman jälkeen.

Heinäkuu on kuukausista painostavin. Tekemisen pakko, auringon liian kirkas valo ja kuumuus. Joko nurmikko on ajettu?
Nyt osasin jo tyynnytellä itseni sillä ajatuksella, ettei väsyttävä kesä ja lomailevien sukulaisten vyöry kestäisi loputtomiin. Hämärän ihanaan syyskuuhun olisi enää kahdeksan viikkoa.

Kotimatkalla poikkesin ensimmäiseksi kirjakauppaan ostamaan kynän, jolla oli miellyttävämpi kirjoittaa. Mitsubischi Companyn UMN-207 0.7 musta geelikynä tuntui hyvälle. Niin tuntui myös Polkka Jamin viivaton kukkavihko, joka oli täydellisen kokoinen kulkemaan mukana kevyenä, rauhoittavana. Tiesin kokemuksesta, että ainoa miinus vihossa on se, että kannet saattaisivat irrota ennen loppua, koska taitan kannet nurin niskoin siihen kirjoittaessani.

Toinen pysähdys tapahtui kirjastossa, josta lainasin kuusi lautapeliä ja Harry Potter -äänikirjan. Koekuunnellutettuani äänikirjaa myöhemmin automatkalla totesin, ettei mikään rauhoita lomailemaan tulleita sukulaislapsia paremmin kuin Vesa Vierikon taianomaisen velhomainen kertojanääni.

Edithin seurassa

Tirlittanin tapaan ojensin käteni, työnsin sen taskuun (kirjaston kirjahyllyyn) ja tartuin kultarahaan (kirjaan). Katselin aarretta kädessäni. Se oli lennähtänyt siihen kuin kanarialintu ja lauloi minulle nuoren Edithin lauluja sadan vuoden takaa.

ILTA

En halua kuulla sitä surullista satua
jota metsä kertoo.
Kuiske kuuluu vielä pitkään kuusten keskeltä,
huokauksia kuuluu vielä pitkään lehvistöstä,
vielä pitkään liukuvat varjot synkkien runkojen
välissä.

Tule tielle. Siellä meitä ei kohtaa kukaan.
Ilta uneksii kalpeanpunaisena vaikenevilla
ojanvierillä.

Tie juoksee verkkaa ja tie kohoaa varovasti
ja etsii pitkään ympäriltään auringon kajoa.

JUMALTEN JÄLJET

Jumalat kulkevat elämän läpi sydän kohotettuna
tuskan yläpuolelle.
Jumalat kannattelevat elämää kevyesti kuin pilari
säteilevää holvia.
Jumalat kulkevat elämän läpi yksin
tuntemattomina he seisovat
katsellen ikuisilla silmillään
hämärää maailmaamme.
Ja missä he ovat luoneet katseensa yli metsän ja 
järven,
siellä ovat puut ja vesi pyhiä.
Missä he ovat kulkeneet on lohtu kulkea
sen joka kamppailee tuskan painamin rinnoin.
Missä he ovat kulkeneet on ilo kulkea
sen joka etenee voitosta voittoon.
Jumalten jäljet eivät häviä maailmasta;
se että he kulkevat täällä tekee maailman
korkeaksi
ja ihmiselle kaiken anteeksiannettavaksi.

-Edith Södergran, runokokoelmasta Tulevaisuuden varjo,
suomennos Pentti Saaritsa

Kansainvälisesti tunnetuin suomalainen runoilija oli nainen, joka ei puhunut suomea ja kuoli vuonna 1923 tuberkuloosiin vain 31-vuotiaana.

edithjakissaKuva ja Edithin tarina Svenska Yle

Löysin Södergranin tuotannon, kun vaelsin Seinäjoen kirjastossa ja mietin oman runokokoelman kirjoittamista. Edithin tuotanto voimaannutti siipirikkoa kirjoittamaan:

HUHTIKUUN LINNUT

Fasaani juoksi suojatietä pitkin

ja tiesin olevani turvassa.

Askeleet asfaltilla,

en kuunnellut enää autoja.

 

Oliko se ihme,

etten vielä eilen tiennyt,

miten pikkusiskoa lohdutetaan?

 

Kirjaston aurinkoisella seinustalla

kaksi nälkäistä västäräkkiä.

Viime yönä pakkanen jäädytti lammikot,

eikä taskussani ole kärpästäkään.

 

Routa tulokkaat keikuttelevi,

jos varis vie kyntäjäisten lapset.

Annan itselleni anteeksi,

etten tarjennut aiemmin tulla.

 

Ovi aukeaa lämpimään,

katto korkealla kirjoitussalissa.

Sen on oltava siellä,

suojaavana, parantavana.

 

Tukevan mäntypöydän äärellä

vastasyntynyt avaimentekijä

käsissään muotit,

sisuksissaan jalometallit,

joille löytyy paikkansa,

sopivat kulmat takorautaisissa lukoissa.

 

Kanarialintu katonrajassa

laulaa ja lentää.

siivistä putoaa höyhen,

taianomainen.

Defendo vestio –

ensimmäinen lukko avautuu.


– Keskeneräisestä runokokoelmastani “Avaimentekijä”

 

apila_talvi

Pohjanmaan sudet ovat laumaeläimiä

Tänään saa ensi-iltansa mielenkiintoinen elokuva Etelä-Pohjanmaalta. Anselmi – nuori ihmissusi on ilahduttava esimerkki siitä, että täällä osataan tehdään fiktiivistä draamaa, johon yhdistyy mielikuvitusta kutkuttavia fantasiaelementtejä. Anselmista kertova tarina on itselleni katsojana raikas henkäys kotikontujen soilta.

Kun ihmisyyttä tarkastellaan petomaisen kultin kautta, päästään puhkaisemaan paksumpikin nahka. Voisin verrata Anselmi-elokuvaa jopa Tomas Alfredsonin mestariteokseen Låt den rätte komma in, jonka tapahtumat sijoittuivat niin ikään 1980-luvulle keskiössä nuoren pojan rankat kokemukset ja yliluonnollinen rakkaus. Mieleen tulee myös Guillermo del Toron elokuva Pan’s Labyrinth, joka fantasiaelementtejä hyödyntäen kertoi tarinan nuoren tytön kohtalosta toisen maailmansodan melskeissä.
Näitä kolmea elokuvaa yhdistää päällimmäisenä kysymys siitä, kuka onkaan se todellinen peto, kenestä satuja kerrotaan.

Takaisin kökkähommiin

Olen kirjoittanut blogissani talkootyön perinteestä, jolla esimerkiksi alajärveläinen Kyläelokuvafestivaali sai alkunsa. Elokuva-alalla varsin omintakeista tuotantotapaa on hyödynnetty myös Anselmi – nuori ihmissusi -elokuvassa, mikä on saanut osaltaan hienosti huomiota myös valtakunnallisessa mediassa.
Oma kantani ja kokemukseni on, että yhteisöllinen ja kaikille avoin ja läpinäkyvä tapa tuottaa elokuvaa tai tapahtumaa on pitkälti mahdollista äidinmaidosta imetystä yhteisen hyvän tekemisen perinteestä, joka vielä todistettavasti Etelä-Pohjanmaan alueelta on löydettävissä.
Rahan jäädessä tuotannosta pois, on helpompi tuntea yhteistä tekemisen riemua, josta on lupa nauttia rennoin rantein ja toisiaan arvostaen. Tuottajan täytyy vedota talkoihin kutsuessa vapaaehtoisten sydämiin. Parhaimmillaan elokuvan teosta tulee silloin yhteinen harrastus, ei työ, jolloin elokuvalle kasvaa myös osiensa summaa suurempi merkitys.

Teen parhaillaan tutkimusta mm. siitä, mitkä ominaisuudet pohjalaisessa kulttuurissa ja taiteessa tekevät siitä valtakunnallisesti ja mahdollisesti jopa kansainvälisesti erottuvan. Kansainvälisestä näkökulmastakin on nähtävissä hienoja piirteitä, jotka yhdistävät monia pohjalaisia kulttuurialan ammattilaisia. Kiteyttäen esille on noussut taiteentekijöitä kuvaavat määritelmät oman arvonsa tuntevuus, suoraselkäisyys ja ylpeys omista juuristaan. Nämä tekemisen motiivit ja talkootyön mahdollistavat  hyveet löytyvät mieltä lämmittävästi myös Anselmi – nuori ihmissusi -elokuvasta.

Lisää pohjalaisesta tekemisen meiningistä ja yhteisestä hengenheimolaisuudesta löytyy YleX:n taltioinnissa, jossa kuullaan Anselmi – nuori ihmissusi elokuvan Anselmia eli Aleksi Holkkoa sekä papin roolin esittänyttä Pauli Hanhiniemeä. Linkki YleX:n podcastiin aukeaa tästä.

Ohessa vielä Järviseutu-lehteen kirjoittamani juttu lavastajan työstä kyseisessä elokuvassa.

jarviseutu-lehti_anselmi_pete_linna_26102011

Opettajan merkitys

Ohessa tekemäni lyhyt henkilökuva opettajastani Leena Valkeudesta. Leena on opettajistani varmasti merkittävin, sillä hän avasi silmäni taiteen ja kulttuurin maailmaan jo ollessani ala-asteella. Muistan vieläkin, kuinka Leena ojensi meille neljäs- ja viidesluokkalaisille videokameran tokaisten “Kuvatkaa vapaasti, kunhan ette riko kameraa!” Leena Valkeuden pihapiirissä pyörin ensimmäisen kerran videokameran kanssa jo siis yli 20 vuotta sitten.

Ihmisten, heidän henkilökohtaisten kokemusten ja elämän dokumentointi on työtä, jota toivon tekeväni jatkossakin. Uusien ympyröiden piirtäminen on hyvä aloittaa ihmisestä, josta kutsumus elokuvan tekoon sai aikanaan alkunsa.

Blog at WordPress.com.

Up ↑