Oman äänensä löytämisestä

Helsingissä Albertinkadulla kello puoli viideltä kulkijat kiirehtivät askeleitaan. Kaikki ovat menossa jonnekin. Elokuun alun arki pursuaa energiaa. Jalat kantavat minua varmasti, tietäen paremmin kuin minä, että suunta on oikea. Saavun huputetun rakennuksen edustalle alittaen kiikkerät rakennustelineet, ohittaen vielä kiikkerämmän näköiset remonttimiehet.

Olen taas täällä, Kriittisen korkeakoulun ovella, joka aukeaa porttikongin seinustan keskeltä. Viime kerrasta on liian monta vuotta ja silti hetki on juuri oikea. Muistan seitsemän vuotta aiemmin saamani palautteen Lempeät proosan alkeet -kurssilta: Teksti on kirkasta, mutta kertoja ei tiedä, mitä on tarinan takana.

Oivalsin tuon kurssin jälkeen, miten hukassa olin, miten mahdotonta oli kirjoittaa, kun en tiennyt mikä minua kuljetti, kuka olin tai minne halusin kulkea. Kompuroituani vielä kaksi vuotta olin täysin uuvuksissa muljauttaessa viimein nilkkani. Kun olin kykenemätön kävelemään uusavuton lääkäri passitti minut psykologin juttusille, mikä oli minun onneni.  Paikallinen jäsenkorjaaja rusautti nilkkani kahdeksan kuukautta myöhemmin ja kipuilevalla selälläni opettelin istumaan terapeutin vastaanotolla kaksi kertaa viikossa. Olin pehmää ja kipeää kudosta, ihminen joka opetteli hengittämään ja hahmottamaan omat ääriviivansa.

Olen kiitollinen, että olen tallentanut tekstejäni myös tänne Hoppalon sivuille. Löysin uudelleen Lydian, kun aloitin Elokuvakäsikirjoituksen tekeminen -kurssin. En tiennyt vielä viikko sitten, kenen tarinan kertoisin. Olin unohtanut, että Lydia odotti minua. Mutta onneksi löysin Lydian ja jo muutamasta opetuskerrasta heränneen luovuuteni.
Ja olen iloinen, miten hyvältä tuntuu kirjoittaa! Terapia jatkuu, mutta nyt olen valmiimpi tarinankertoja.

Tässä vielä linkki aiempaan tekstiini, jonka luin juuri kurssitovereilleni ääneen.

Tähdet silmäluomilla – Lydia

Manun potkuri

Sinä talvena Manu-hirvi teki ensimmäisen pohjoisen matkansa. Tarina alkoi syksyllä sateisena iltana, kun Manu törmäsi kotisuollaan hassun näköiseen pieneen mieheen. Ukkelilla oli  kertomansa mukaan ollut melkoinen hoppu ja oikaistessaan suon poikki se oli mennyt eksymään kokonaan. Niinpä Manu opasti ukon takaisin metsäpolulle ja osoitti suuntaa, missä ihmiset asuivat. Helpottunut miekkonen kiitti onneaan ja kysyi, miten voisi korvata saamansa avun.

Ensin Manu ei halunnut ukkelia vaivata, mutta myönsi viimein, että oli aina haaveillut potkukelkasta. Ukkeli raapi päätään vihreän suippolakkinsa alla ja totesi, että selvän teki, Manu saisi potkukelkan. Sitten mies kipitti tiehensä. Manu jäi katselemaan ukkelin perään ja tuumi, että eihän hirvet potkukelkalla koskaan potkutelleet, tuskin tulisi hänkään.

Mutta seuraavana aamuna suon laidassa, missä Manu tapasi syödä aamiaista, punainen potkukelkka odotti käkkärämännyn juurella. Manu tanssahteli ilosta potkurin nähdessään, vaikka kukaan muu hirviperheestä ei ymmärtänyt, miksi Manun oli pitänyt toivoa potkukelkkaa, joka vain uppoaisi suohon.

Talven tullessa, heti kun pakkanen ja lumi puskivat metsään, Manu testasi kelkkaansa. Kuinka ollakaan potkuri kulki kevyesti kuin leijuen ja kannatteli jopa Manua, joka oli varsin iso hirvi. Niinpä Manu lähti matkaan ja potkutteli ystävänsä Nipa-jäniksen kanssa Norjaan. Päästyään niin pitkälle, kuin maata riitti, he nousivat potkukelkalla korkealle vuoren laelle katselemaan revontulia ja pohjoisessa loiskuvaa jäämerta.

Ja kun kesä taas koitti sitä talviretkeä Manu muisteli kotisuollaan, missä kärpäset pörräsivät ja turve höyrysi. Onneksi Manulla oli nyt potkuri ja talvea oli kiva odottaa. Tätä mieltä oli myös Nipa. Sen pituinen se.

Potkuri, postcard by Kehvola.

 

London Delirium

December 9th, 2016

Puikkelehdin Victoria Stationin läpi. Olo oli kevyt kuin höyhenellä. Liiankin kevyt – pienen kirjekuoren kokoinen käsilaukku paksun talvitakin poimuissa tuntui olemattomalta, helpolta kadottaa Lontoon joka suunnassa kohti puskevassa tungoksessa.

Arastellen väistelin tefloninliukkaita asiakkaita ja tömähdin Pret A Mangerin tiskille. Olin hokenut jo hetken haluamani kahvin nimeä, mutta luonnollisestikaan myyjä ei heti ymmärtänyt. Toistin toiveeni kieli jännityksestä jäykkänä ja kulmiaan kurtisteleva barista nyökkäsi vakavana. Kuulin sanat “Festive flat white”. Nyökkäsin helpottuneena ja keskittymiseni herpaantui saman tien huomatessani tiskin lasin alla höyryävät suklaaleivokset. And those? minulta kysyttiin. Yes-yes, palasin baristan arvioivien silmien alle ja työnsin luumukirsikkamehun ja juustokolmioleivän tiskille.

Hetkeä myöhemmin kahahdutin ruskean paperikassin auki Victoria Stationin ulkopuolella puistossa, joka tuntui mehiläispesän sydämeltä. Olin löytänyt penkin, jolle pääsin istumaan. Vastapäätä teinit tirskuivat, kun hörpin silmät väristen mausteista kahvia, joka valui avoimen takin paljastamalle paidalle. Ja pala kolmioleipää tuntui sulavan suuhuni, jonkinlainen makean hedelmäpikkelsi ja juusto, jonka vahva ja syvä aromi tanssivat valssia suuni valaistuvissa saleissa.

Hengähdin syvään, maistelin, haistelin ja kuuntelin. Imin kaiken ympäriltäni ahnaana ja kursailematta. Rakennusmiehet tumppasivat savukkeitaan keltaisissa kuhilasasuissaan ja palasivat läheiselle työmaalle, jolta iskuporakoneen loputon nakutus kaikui yllämme sekoittuen ihmisten vilinään ja autojen pörinään. Pakkasesta lentäneelle iholle tarttui lämpimänä tuntuva ilman kosteus, jossa leijaili miljoonat kaupungin erittämät molekyylit.

Mittaillessani katseellani lyhintä reittiä Buckinhamin palatsin editse, turistimassojen läpi ja Green Parkin poikki aamun tärkeimpään kohteeseen, iloista huilumusiikkia soittava soittokunta marssi ohitseni. Hymyilin pillipiipareille ja oloni oli varsin tervetullut.

Tuntia myöhemmin seisoin tilassa, jossa synapsini iskivät kipinää. Pollockin Blue Poles täytti The Royal Academyn suurimman salin ja tietoisuuteni kaikki sopukat. Pujottelin ihmisten lomassa, kyykistelin ja kurottelin. Tunsin kuumeisen olon, kylmät ja kuumat väreet niskassani, sormenpäissäni – hermosäikeeni kävivät kiivasta vuoropuhelua edessäni kohoavan yli kahdeksan neliömetrin kokoisen myrskyn kanssa. Olin jonkin itseäni suuremman prosessin välikappale, pala pehmeää kudosta salamoivassa aikajatkumossa.

Kuulin takaani naurahduksen ja toteamuksen, että taisin pitää näyttelystä. Sympaattisen näköinen miesopas astahti vierelleni ja näytti nauttivan reaktioistani taulun äärellä. Sali oli täynnä tungoksen hiljaista sietotilaa, kun intiimi hetki, empatian lämpö hulvahti ylitseni. Vastasin onnesta tikahtumaisillani että ensimmäiset tuntini Lontoossa ovat olleet taianomaisia. Kun vastasin oppaan jatkokysymykseen, että tulen Suomesta, epäuskoinen ilme oppaan kasvoilla sai minut selventämään sanojani. Opas myönteli tuntevansa Suomen. Kiittelin opasta vielä upeasta näyttelystä ennen kuin peräännyin mietteliään näköisen miehen luota sivummalle Pollockin varhaisemman tuotannon pariin.

Tiesin kasvojeni loistavan jo hulluuden kirkkaudella ja mieleeni kohosi kuva oluttuopista, jolla pian saisin viilentää kihelmöivät aivosoluni. The Goat Tavern oli aivan nurkan takana ja kello kävi jo riittävän lähellä puolta päivää. Astuessani Old Bond Streetille aurinko ilmestyi pilviverhon takaa kultaamaan kadun kimaltelevia joulukoristeita ja Lontoon kalleimpien jalokiviliikkeiden ja hotellien edustalla lakeijat astelivat koreina kuin palkintokukot turistien seasta arvovaltaisimpia tiiraillen.
Sisäinen hihitys sekoittui tunteeseen, että olin tulitikkutyttö ja salakatselija epätodellisuuksien kadulla, johon kenelläkään ei oikeasti olisi varaa.

Sivu päivässä -lupaus

Kirjoittamisesta. Tässä sitä taas ollaan. Sivu päivässä -projektin ytimessä. Kun ensin luikkii karkuun tekstitiedoston äärestä metsään ja lopulta unohtaa tekemänsä lupauksen kokonaan. Noniin. Annan itselleni anteeksi taas kerran ja kannustan yrittämään uudelleen.

Eilinen ilta oli ihanan täyteläinen – Elizabeth Gilbertin Big Magic -äänikirja ja kirjailijan käheäksi käyvä ääni, jonka into ei kuitenkaan laannu, vaikka äänihuulet huutavat pihisten hoosiannaa. Gilbertin ääni piti seuraa kuin ystävä, joka kertoo teekupposen äärellä tuumailujaan. Tiedän, että tulen seilaamaan tuon viiden tunnin nerouden aalloilla vielä monta kertaa.

Olen kiitollinen, että ystäväni vinkkasi kirjailijasta, joka olikin tuttu kymmenen vuoden takaa Eat, Pray, Love -elokuvan tiimoilta. Uunituore Big Magic on itseauttamisoppaiden aateliaa. Kaveriltani saamani videolinkki innosti tarttumaan teokseen kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana. Big Magic on oivallusten nektariinia elämästä, peloista ja luovat työskentelyn oikeutuksesta. Kirjoittaminen saa olla hauskaa!

Tässä vielä videolinkki Marie Forleon keskusteluohjelmaan Youtubessa. Klipissä Marie ja Elizabeth keskustelevat Big Magic -kirjan teemoista; peloista, luovasta työstä ja oikeutuksesta toteuttaa itseään. Video ja kirja ovat vielä saatavilla ainoastaan englanniksi.

Nyt mietin Hoppalo-blogiani – se on lumisine otsakekuvituksineen taas ajassa kiinni. Perjantai-iltapäivän hämärtyessä metsän laidassa paljaina törröttävät lepät kuorruttautuvat juhlallisesti lumen hopeiseen huurteeseen.

Gilbertin sanoma on lohduttava. Kuuntelen Big Magicin uudestaan. Nyt pienemmissä erissä, huolellisesti kuunnellen. Kirjoittamisen tarve, inspiraatio ja ilo. Minulta löytyy kaikki, mitä tarvitsen.

Blog at WordPress.com.

Up ↑