Manun potkuri

Sinä talvena Manu-hirvestä tuli potkurin omistaja. Tarina alkoi syksyllä sateisena iltana, kun Manu törmäsi hassun näköiseen pieneen mieheen. Ukkelilla oli ollut kertomansa mukaan melkoinen hoppu ja oikaistessaan suon poikki oli mennyt eksymään kokonaan. Niinpä Manu opasti ukon takaisin metsäpolulle ja osoitti suuntaa, missä ihmiset asuivat. Helpottunut miekkonen kiitti onneaan ja kysyi, miten voisi korvata saamansa avun.

Ensin Manu ei halunnut ukkelia vaivata, mutta myönsi viimein, että oli aina haaveillut potkukelkasta. Ukkeli raapi päätään vihreän suippolakkinsa alla ja totesi, että selvän teki, Manu saisi potkukelkan. Sitten mies kipitti tiehensä. Manu jäi katselemaan ukkelin perään ja tuumi, että eihän hirvet potkukelkalla koskaan potkutelleet, tuskin tulisi hänkään.

Mutta seuraavana aamuna suon laidassa, jossa Manu tapasi syödä aamiaista, punainen potkukelkka odotti käkkärämännyn juurella. Manu tanssahteli ilosta potkurin nähdessään, vaikka kukaan muu hirviperheestä ei ymmärtänyt, miksi Manun oli pitänyt toivoa potkukelkkaa, joka vain uppoaisi suohon.

Talven tullessa, heti kun pakkanen ja lumi puskivat metsään, Manu testasi kelkkaansa. Kuinka ollakaan potkuri kulki kevyesti kuin leijuen ja kannatteli jopa Manua, joka oli varsin iso hirvi. Niinpä Manu lähti matkaan ja potkutteli ystävänsä Nipa-jäniksen kanssa Norjaan. Päästyään niin pitkälle, kuin maata riitti, he nousivat potkukelkalla korkealle vuoren laelle katselemaan revontulia ja pohjoisessa loiskuvaa jäämerta.

Ja kun kesä taas koitti sitä talviretkeä Manu muisteli kotisuollaan, missä kärpäset pörräsivät ja turve höyrysi. Onneksi Manulla oli nyt potkuri ja talvea oli kiva odottaa. Tätä mieltä oli myös Nipa.

Potkuri, postcard by Kehvola.

Murskattu muisto

Tampere, syyskuu 2004

Tahrainen intianpuuvilla uppoutuu ihooni. Kankaan kuidut pahoinpitelevät, raastavat nahatonta. Makaan lattialla ja leijun itseni yläpuolella pölyisen kaksion kuutioimassa tilassa. Olen kaikkialla enkä missään. Vapisen ulottuvuuksien välillä tuijottaen suljettua tv:tä, josta olohuone heijastuu pimeänä universumina.

Ulko-oven lukon kieli kilahtaa. Kynä putoaa piirustuspöydältä.
Juha on lähtenyt sanottuaan sanottavansa.

Kaikki se mitä olen pelännyt. Sarveiskalvoni, ohimollani sykkivä psoriasis, palelevat varpaani – jokainen soluni molekyyli törmää näkymättömään seinään, jonka läpi minua ei päästetä.

Minä en kelpaa.

Juhan piirtämä suohirviö uiskentelee tietokoneen näytöllä.
Kyyhötän ansassa, uikutan.
Jätetty ei ole ihminen, ei edes lemmikki enää.
Metamorfoosi kirkkaassa päivänvalossa.
TV:n kuvajainen näyttää tuholaisen, josta pitää päästä eroon.
On muututtava näkymättömäksi.

Gigantin muovipussi lojuu eteisessä, jonne ryömin kuin janoon kuoleva vesipullon huomattuaan.
Liikkeet ovat jotenkin holtittomia.
Revin DVD-soittimen paketin auki ja saan kytkettya laitteen tv:seen, vaikka käteni tärisevät. Asennusohjelma käynnistyy.
Se toimii.

Mistä levyjä? Vain vanhoja VHS-kasetteja komeron perällä.
Voi vittu. Makuuni on 500 metrin päässä. Jalat tärisevät.
Kuinka paljon minulla on rahaa? Hämärä mielikuva miinusmerkkisestä lukemasta.
Muistan Juhan kolikkorasian.

Keittiön kaapista tipahtaa avattu puurohiutalepaketti ja leviää lattialle. En välitä.
Kaadan kolikot pöydälle. Viisi euroa viisitoista senttiä viiden, kymmen ja kahdenkymmenen sentin kolikkoina. Niillä saisi ainakin kaksi alennuselokuvaa. Konttaan komerossa ja löydän euron matkalaukkuni pohjalta.

Kolme elokuvaa riittää selviämään tästä päivästä.

 

Kesäloma

Viimeisessä terapiatapaamisessa ennen kesälomaa minulta kysyttiin, olinko jo keksinyt, mikä oli minulle sopiva turvaesine, johon tarttua tarpeen tullen ts. ahdistuksen ja turvattomuuden tunteiden iskiessä.
Huono omatunto mölisi ja sumensi oloa kysymyksen kuultuani.
En ollut miettinyt. Ähkäisin.
– Kirjat?
Minulla on aina pino kirjoja sängyn vieressä. Kirjakasat antavat turvan tunteen. Niitä on mukava vain katsella, vaikka en jaksaisi lukea. Olin lainannut kesän alussa taas monta tiiliskiven kokoista kirjaa. Laajojen tarinoiden uumeniin oli helpointa kadota.
Onko jotain pienempää, kädessä helpommin kuljetettavaa, minulta kysyttiin.
– Kynä, vastasin hetken mietittyäni. Vaikka…
– Vaikka mitä?
– Kynä pakottaa, painostaa kirjoittamaan.
– Voisiko kynä olla vain esine, johon tartut tekemättä mitään?
– Voisi… Vaatii kyllä harjoittelua, ettei ota paineita.
Sitten vitsailin, että voisin vain piirrellä taikamerkkejä ilmaan.
– Pysykää poissa ahdistavat ajatukset ja ihmiset!
Hyvä, harjoittele sitä, minulle sanottiin.
Seuraava tapaamisemme olisi kuuden viikon kuluttua, kesäloman jälkeen.

Heinäkuu on kuukausista painostavin. Tekemisen pakko, auringon liian kirkas valo ja kuumuus. Joko nurmikko on ajettu?
Nyt osasin jo tyynnytellä itseni sillä ajatuksella, ettei väsyttävä kesä ja lomailevien sukulaisten vyöry kestäisi loputtomiin. Hämärän ihanaan syyskuuhun olisi enää kahdeksan viikkoa.

Kotimatkalla poikkesin ensimmäiseksi kirjakauppaan ostamaan kynän, jolla oli miellyttävämpi kirjoittaa. Mitsubischi Companyn UMN-207 0.7 musta geelikynä tuntui hyvälle. Niin tuntui myös Polkka Jamin viivaton kukkavihko, joka oli täydellisen kokoinen kulkemaan mukana kevyenä, rauhoittavana. Tiesin kokemuksesta, että ainoa miinus vihossa on se, että kannet saattaisivat irrota ennen loppua, koska taitan kannet nurin niskoin siihen kirjoittaessani.

Toinen pysähdys tapahtui kirjastossa, josta lainasin kuusi lautapeliä ja Harry Potter -äänikirjan. Koekuunnellutettuani äänikirjaa myöhemmin automatkalla totesin, ettei mikään rauhoita lomailemaan tulleita sukulaislapsia paremmin kuin Vesa Vierikon taianomaisen velhomainen kertojanääni.

Edithin seurassa

Tirlittanin tapaan ojensin käteni, työnsin sen taskuun (kirjaston kirjahyllyyn) ja tartuin kultarahaan (kirjaan). Katselin aarretta kädessäni. Se oli lennähtänyt siihen kuin kanarialintu ja lauloi minulle nuoren Edithin lauluja sadan vuoden takaa.

ILTA

En halua kuulla sitä surullista satua
jota metsä kertoo.
Kuiske kuuluu vielä pitkään kuusten keskeltä,
huokauksia kuuluu vielä pitkään lehvistöstä,
vielä pitkään liukuvat varjot synkkien runkojen
välissä.

Tule tielle. Siellä meitä ei kohtaa kukaan.
Ilta uneksii kalpeanpunaisena vaikenevilla
ojanvierillä.

Tie juoksee verkkaa ja tie kohoaa varovasti
ja etsii pitkään ympäriltään auringon kajoa.

JUMALTEN JÄLJET

Jumalat kulkevat elämän läpi sydän kohotettuna
tuskan yläpuolelle.
Jumalat kannattelevat elämää kevyesti kuin pilari
säteilevää holvia.
Jumalat kulkevat elämän läpi yksin
tuntemattomina he seisovat
katsellen ikuisilla silmillään
hämärää maailmaamme.
Ja missä he ovat luoneet katseensa yli metsän ja 
järven,
siellä ovat puut ja vesi pyhiä.
Missä he ovat kulkeneet on lohtu kulkea
sen joka kamppailee tuskan painamin rinnoin.
Missä he ovat kulkeneet on ilo kulkea
sen joka etenee voitosta voittoon.
Jumalten jäljet eivät häviä maailmasta;
se että he kulkevat täällä tekee maailman
korkeaksi
ja ihmiselle kaiken anteeksiannettavaksi.

-Edith Södergran, runokokoelmasta Tulevaisuuden varjo,
suomennos Pentti Saaritsa

Kansainvälisesti tunnetuin suomalainen runoilija oli nainen, joka ei puhunut suomea ja kuoli vuonna 1923 tuberkuloosiin vain 31-vuotiaana.

edithjakissaKuva ja Edithin tarina Svenska Yle

Löysin Södergranin tuotannon, kun vaelsin Seinäjoen kirjastossa ja mietin oman runokokoelman kirjoittamista. Edithin tuotanto voimaannutti siipirikkoa kirjoittamaan:

HUHTIKUUN LINNUT

Fasaani juoksi suojatietä pitkin

ja tiesin olevani turvassa.

Askeleet asfaltilla,

en kuunnellut enää autoja.

 

Oliko se ihme,

etten vielä eilen tiennyt,

miten pikkusiskoa lohdutetaan?

 

Kirjaston aurinkoisella seinustalla

kaksi nälkäistä västäräkkiä.

Viime yönä pakkanen jäädytti lammikot,

eikä taskussani ole kärpästäkään.

 

Routa tulokkaat keikuttelevi,

jos varis vie kyntäjäisten lapset.

Annan itselleni anteeksi,

etten tarjennut aiemmin tulla.

 

Ovi aukeaa lämpimään,

katto korkealla kirjoitussalissa.

Sen on oltava siellä,

suojaavana, parantavana.

 

Tukevan mäntypöydän äärellä

vastasyntynyt avaimentekijä

käsissään muotit,

sisuksissaan jalometallit,

joille löytyy paikkansa,

sopivat kulmat takorautaisissa lukoissa.

 

Kanarialintu katonrajassa

laulaa ja lentää.

siivistä putoaa höyhen,

taianomainen.

Defendo vestio –

ensimmäinen lukko avautuu.


– Keskeneräisestä runokokoelmastani “Avaimentekijä”

 

apila_talvi

Sivu päivässä -lupaus

Kirjoittamisesta. Tässä sitä taas ollaan. Sivu päivässä -projektin ytimessä. Kun ensin luikkii karkuun tekstitiedoston äärestä metsään ja lopulta unohtaa tekemänsä lupauksen kokonaan. Noniin. Annan itselleni anteeksi taas kerran ja kannustan yrittämään uudelleen.

Eilinen ilta oli ihanan täyteläinen – Elizabeth Gilbertin Big Magic -äänikirja ja kirjailijan käheäksi käyvä ääni, jonka into ei kuitenkaan laannu, vaikka äänihuulet huutavat pihisten hoosiannaa. Gilbertin ääni piti seuraa kuin ystävä, joka kertoo teekupposen äärellä tuumailujaan. Tiedän, että tulen seilaamaan tuon viiden tunnin nerouden aalloilla vielä monta kertaa.

Olen kiitollinen, että ystäväni vinkkasi kirjailijasta, joka olikin tuttu kymmenen vuoden takaa Eat, Pray, Love -elokuvan tiimoilta. Uunituore Big Magic on itseauttamisoppaiden aateliaa. Kaveriltani saamani videolinkki innosti tarttumaan teokseen kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana. Big Magic on oivallusten nektariinia elämästä, peloista ja luovat työskentelyn oikeutuksesta. Kirjoittaminen saa olla hauskaa!

Tässä vielä videolinkki Marie Forleon keskusteluohjelmaan Youtubessa. Klipissä Marie ja Elizabeth keskustelevat Big Magic -kirjan teemoista; peloista, luovasta työstä ja oikeutuksesta toteuttaa itseään. Video ja kirja ovat vielä saatavilla ainoastaan englanniksi.

Nyt mietin Hoppalo-blogiani – se on lumisine otsakekuvituksineen taas ajassa kiinni. Perjantai-iltapäivän hämärtyessä metsän laidassa paljaina törröttävät lepät kuorruttautuvat juhlallisesti lumen hopeiseen huurteeseen.

Gilbertin sanoma on lohduttava. Kuuntelen Big Magicin uudestaan. Nyt pienemmissä erissä, huolellisesti kuunnellen. Kirjoittamisen tarve, inspiraatio ja ilo. Minulta löytyy kaikki, mitä tarvitsen.

Blog at WordPress.com.

Up ↑