Manun potkuri

Sinä talvena Manu-hirvestä tuli potkurin omistaja. Tarina alkoi syksyllä sateisena iltana, kun Manu törmäsi hassun näköiseen pieneen mieheen. Ukkelilla oli ollut kertomansa mukaan melkoinen hoppu ja oikaistessaan suon poikki oli mennyt eksymään kokonaan. Niinpä Manu opasti ukon takaisin metsäpolulle ja osoitti suuntaa, missä ihmiset asuivat. Helpottunut miekkonen kiitti onneaan ja kysyi, miten voisi korvata saamansa avun.

Ensin Manu ei halunnut ukkelia vaivata, mutta myönsi viimein, että oli aina haaveillut potkukelkasta. Ukkeli raapi päätään vihreän suippolakkinsa alla ja totesi, että selvän teki, Manu saisi potkukelkan. Sitten mies kipitti tiehensä. Manu jäi katselemaan ukkelin perään ja tuumi, että eihän hirvet potkukelkalla koskaan potkutelleet, tuskin tulisi hänkään.

Mutta seuraavana aamuna suon laidassa, jossa Manu tapasi syödä aamiaista, punainen potkukelkka odotti käkkärämännyn juurella. Manu tanssahteli ilosta potkurin nähdessään, vaikka kukaan muu hirviperheestä ei ymmärtänyt, miksi Manun oli pitänyt toivoa potkukelkkaa, joka vain uppoaisi suohon.

Talven tullessa, heti kun pakkanen ja lumi puskivat metsään, Manu testasi kelkkaansa. Kuinka ollakaan potkuri kulki kevyesti kuin leijuen ja kannatteli jopa Manua, joka oli varsin iso hirvi. Niinpä Manu lähti matkaan ja potkutteli ystävänsä Nipa-jäniksen kanssa Norjaan. Päästyään niin pitkälle, kuin maata riitti, he nousivat potkukelkalla korkealle vuoren laelle katselemaan revontulia ja pohjoisessa loiskuvaa jäämerta.

Ja kun kesä taas koitti sitä talviretkeä Manu muisteli kotisuollaan, missä kärpäset pörräsivät ja turve höyrysi. Onneksi Manulla oli nyt potkuri ja talvea oli kiva odottaa. Tätä mieltä oli myös Nipa.

Potkuri, postcard by Kehvola.

London Delirium

December 9th, 2016

Puikkelehdin Victoria Stationin läpi. Olo oli kevyt kuin höyhenellä. Liiankin kevyt – pienen kirjekuoren kokoinen käsilaukku paksun talvitakin poimuissa tuntui olemattomalta, helpolta kadottaa Lontoon joka suunnassa kohti puskevassa tungoksessa.

Arastellen väistelin tefloninliukkaita asiakkaita ja tömähdin Pret A Mangerin tiskille. Olin hokenut jo hetken haluamani kahvin nimeä, mutta luonnollisestikaan myyjä ei heti ymmärtänyt. Toistin toiveeni kieli jännityksestä jäykkänä ja kulmiaan kurtisteleva barista nyökkäsi vakavana. Kuulin sanat “Festive flat white”. Nyökkäsin helpottuneena ja keskittymiseni herpaantui saman tien huomatessani tiskin lasin alla höyryävät suklaaleivokset. And those? minulta kysyttiin. Yes-yes, palasin baristan arvioivien silmien alle ja työnsin luumukirsikkamehun ja juustokolmioleivän tiskille.

Hetkeä myöhemmin kahahdutin ruskean paperikassin auki Victoria Stationin ulkopuolella puistossa, joka tuntui mehiläispesän sydämeltä. Olin löytänyt penkin, jolle pääsin istumaan. Vastapäätä teinit tirskuivat, kun hörpin silmät väristen mausteista kahvia, joka valui avoimen takin paljastamalle paidalle. Ja pala kolmioleipää tuntui sulavan suuhuni, jonkinlainen makean hedelmäpikkelsi ja juusto, jonka vahva ja syvä aromi tanssivat valssia suuni valaistuvissa saleissa.

Hengähdin syvään, maistelin, haistelin ja kuuntelin. Imin kaiken ympäriltäni ahnaana ja kursailematta. Rakennusmiehet tumppasivat savukkeitaan keltaisissa kuhilasasuissaan ja palasivat läheiselle työmaalle, jolta iskuporakoneen loputon nakutus kaikui yllämme sekoittuen ihmisten vilinään ja autojen pörinään. Pakkasesta lentäneelle iholle tarttui lämpimänä tuntuva ilman kosteus, jossa leijaili miljoonat kaupungin erittämät molekyylit.

Mittaillessani katseellani lyhintä reittiä Buckinhamin palatsin editse, turistimassojen läpi ja Green Parkin poikki aamun tärkeimpään kohteeseen, iloista huilumusiikkia soittava soittokunta marssi ohitseni. Hymyilin pillipiipareille ja oloni oli varsin tervetullut.

Tuntia myöhemmin seisoin tilassa, jossa synapsini iskivät kipinää. Pollockin Blue Poles täytti The Royal Academyn suurimman salin ja tietoisuuteni kaikki sopukat. Pujottelin ihmisten lomassa, kyykistelin ja kurottelin. Tunsin kuumeisen olon, kylmät ja kuumat väreet niskassani, sormenpäissäni – hermosäikeeni kävivät kiivasta vuoropuhelua edessäni kohoavan yli kahdeksan neliömetrin kokoisen myrskyn kanssa. Olin jonkin itseäni suuremman prosessin välikappale, pala pehmeää kudosta salamoivassa aikajatkumossa.

Kuulin takaani naurahduksen ja toteamuksen, että taisin pitää näyttelystä. Sympaattisen näköinen miesopas astahti vierelleni ja näytti nauttivan reaktioistani taulun äärellä. Sali oli täynnä tungoksen hiljaista sietotilaa, kun intiimi hetki, empatian lämpö hulvahti ylitseni. Vastasin onnesta tikahtumaisillani että ensimmäiset tuntini Lontoossa ovat olleet taianomaisia. Kun vastasin oppaan jatkokysymykseen, että tulen Suomesta, epäuskoinen ilme oppaan kasvoilla sai minut selventämään sanojani. Opas myönteli tuntevansa Suomen. Kiittelin opasta vielä upeasta näyttelystä ennen kuin peräännyin mietteliään näköisen miehen luota sivummalle Pollockin varhaisemman tuotannon pariin.

Tiesin kasvojeni loistavan jo hulluuden kirkkaudella ja mieleeni kohosi kuva oluttuopista, jolla pian saisin viilentää kihelmöivät aivosoluni. The Goat Tavern oli aivan nurkan takana ja kello kävi jo riittävän lähellä puolta päivää. Astuessani Old Bond Streetille aurinko ilmestyi pilviverhon takaa kultaamaan kadun kimaltelevia joulukoristeita ja Lontoon kalleimpien jalokiviliikkeiden ja hotellien edustalla lakeijat astelivat koreina kuin palkintokukot turistien seasta arvovaltaisimpia tiiraillen.
Sisäinen hihitys sekoittui tunteeseen, että olin tulitikkutyttö ja salakatselija epätodellisuuksien kadulla, johon kenelläkään ei oikeasti olisi varaa.

Charmantti murhakaupunki Ystad

Tämä julkaisu on muhinut jo kymmenen kuukautta luonnoksena blogin uumenissa. On aika herätellä Hoppalo ja julkaista tämäkin matkakertomus. Lähdetään siis Etelä-Ruotsiin.

Startatessani keskiviikkona 19.2. klo 02:55 kotipihasta kohti Vaasan lentokenttää, lumipyry teki lähdöstä jännittävän. Matkaan olisin tuskin lähtenyt, ellei Kauhavan Elokuvakaupunki-hanke olisi kyseistä mahdollisuutta tarjonnut. Opintomatkana mainostettu reissu sisälsi taikasanat: ruotsalainen tv-tuottaminen, Wallander, Silta, Malmö ja Ystad – kaikki mielenkiintoisia maisemia, joissa en ollut vielä käynyt.

Unelias Malmö

Malmössa seuruettamme odotti äidillinen opas, ruhtinaalisen iso linja-auto ja hiljaiset kadut. Keväiseltä tuntuva sade ja sumuiset puutarhat tehostivat unenomaista tunnelmaa ajellessamme Malmön historiallisten aukioiden ja rakennusten lomitse. Opas totesi, että talviaikaan turistikierrokset olivat harvinaisia. Maisema oli kuitenkin Suomen lumisiin kenttiin verrattuna kovin keväinen ja vehreä – puistoissa pilkotti paikoittain jopa keltaisia kukkia.

Ennakko-odotuksiini vaikutti varmasti Silta-sarjan piirtämä kolkko kuva kaupungista. Malmö tuntui aamun kiertoajelun perusteella leppoiselta paikalta, jossa eläkeläiset kansoittivat suurinta osaa kaupunkia. Ruotsin monikansallisin kaupunki vaikutti mainettaan herttaisemmalta paikalta asua.

Itseäni olisi kiinnostanut poiketa myös Tanskan puolella Kööpenhaminassa, mikä olisi vienyt junalla vain puoli tuntia suuntaansa. Valitettavasti aikataulu ei kuitenkaan riittänyt Kattegatin ylittämiseen.

Jalkautuminen Ystadiin

Henning Mankellin lempikaupungin kuvatuin katu

Oli vielä aamupäivä, kun pääsimme Ystadiin, 60 kilometrin päähän Malmöstä, Ruotsin eteläiselle “aurinkorannalle”. Hiljaiset kadut toivottivat meidät tervetulleiksi pittoreskiin pikkukaupunkiin, joka 1970-luvun kuntauudistuksen jälkeen on kai tätä nykyä virallisesti kunta – mikä on varsin hassua, sillä historiankirjoitusten mukaan Ystad ehti olla miltei 800 vuotta kaupunki ja yksi Ruotsin merkittävimmistä kauppapaikoista.

Ihastuin ensisilmäyksellä hotelliimme, jossa majoituin ruhtinaallisesti siniseen salonkiin. Fiilisteltyämme hetken majapaikkamme, 1700-luvulta asti toimineen Sekelgårdenin puitteita, suuntasimme vanhan kaupungin torin kulmalla sijaitsevaan ruokapaikkaan lounaalle. Ruokailun jälkeen oli muutama tunti aikaa ennen kiertokävelyä, joten kellahdin kuninkaalliseen sänkyyni päiväunille herätyskello kädessä.

Päivän mielenkiintoisin anti, kiertokävely Wallanderin jalanjäljissä alkoi kirkkain silmin ja inspiroivassa seurassa, kun jo kymmenen vuoden kokemuksen omaava oppaamme johdatteli meidät Ystadin kapeille kujille. Valitettavasti Wallander-fanitukseni alkoi vasta nähtyäni muutamia jaksoja BBC:n uudelleenfilmatisoinneista Kenneth Branaghin johdolla, joten monet alkuperäisissä sarjoissa legendaarisiksi muodostuneista kuvauspaikoista olivat minulle täysin tuntemattomia.

Kiinnostavinta oli kuulla, kuinka elokuvakaupungin tarina oli saanut alkunsa Henning Mankellin kesänviettopaikkana ja kirjailijan ihastumisena kaupungin tunnelmaan. Kun Ystadin lähettyvillä tapahtui aito ja oikea, brutaali murha, Mankell kauhistui raakuudesta, joka hyysi rauhallista seutua. Myöhemmin kirjailija halusi työstää paikallisia asukkaita järkyttänyttä tapahtumaa ja alkoi kirjoittaa dekkareita yhdistämällä uneliaan Ystadin, ongelmissaan rypevän rikoskomisarion ja murhanhimoisen psykologian.

Kenneth Branagh Kurt Wallanderina toi BBC:n Ystadiin

Vaikka kaupunki uinui talviunilla, tunnelma oli viehättävä, jopa sadunomainen – ei ihme, että paikka oli lumonnut monia kävijöitä. Vanha, pääasiassa oljesta ja savesta rakennettu keskusta oli mukavan kokoinen kiertää kävellen ja varsinkin vanhan luostarin katveessa oli säilynyt onnistuneesti jotain keskiaikaisen urbaania. Oli myös ilo huomata, että ymmärsin ruotsinkielisen oppaamme jutut miltei täydellisesti. Skånen murre kuulosti jopa kotoisalta.

Pari tuntia kierreltyämme saimme oppaaltamme vielä kävelyohjeet elokuvastudioille, jotka sijaitsivat parin kilometrin päässä hotelliltamme. Seuraavana aamuna olisikin reissun jännin osuus, kuvausstudioihin tutustuminen. Ilta oli mukava päättää muutaman oluen ja lämmittävän pubiruuan parissa.

Puiseva faktalaatikko kohteista, joita ei tässä näy: Ruotsin kuningas Kaarle XII asusteli 1700-luvun alkupuolella rakennuksessa, joka sijaitsi hotelliamme vastapäätä. Ystadista löytyy myös Skandinavian vanhin pystyssä oleva puurakenteinen talo Pilgrändshuset, joka on rakennettu 1480.

Ystadissa kuvattua

Nukuttuani yöni paremmin kuin missään hotellissa koskaan, nautin aamiaista bergmanin-punaisessa aamiaissalissa ja hilpaisin merenrantaan, missä näin vilauksen auringosta. Paikan merellisestä historiasta kertoi myös laiturilta löytämäni kuva uimalasta, joka oli kuin pieni linna meren rannalla. Valitettavasti aika oli jo vienyt tämän näyn mukanaan. Nautin kuitenkin paljon erikoislaatuisen pehmeästä helmikuun valosta, joka tuntui hohteellaan valaisevan kaiken.

Ystadin meriuimala, jota ei enää ole

Kun seurueemme kokoontui torin laidalla, alkoi taas sataa. Kiirehdimme studioille, jotka sijaitsivat muutaman kilometrin päässä, vanhoissa puolustusvoimien punatiilistä rakennetuissa halleissa. Studioihin tutustuminen jäikin sitten vain rakennusten katseluksi ulkopuolelta, sisälle emme päässeet. Sen sijaan istahdimme Cineteketiin, kaupungin ylläpitämään filmimuseoon, jossa näimme hieman pölyisen kokoelman valokuvia sekä rekvisiittaa studioilla kuvatuista elokuvista ja tv-sarjoista.

Museo-opas kertoi lyhyesti Ystadissa kuvatuista tuotannoista, kyseli kohteliaasti suomalaisista faneista ja hätisteli meidät sitten pimennettyyn huoneeseen katsomaan dokumenttielokuvaa Wallanderista.

Oma kiinnostukseni keskittyi lähinnä Silta-sarjaan, jonka kolmannen tuotantokauden kuvaukset olivat alkamassa keväällä. Innostuin nähdessäni Silta-aiheisia sightseeing-lehtisiä Cineteketin aulassa, mutta kyseltyäni tarkempia tietoja, sain kuulla, että Silta-sarjaan perehdyttäviä kiertoajeluja oli tarjolla Malmössa vain kesäaikaan. Lisätietoja Silta-kiertoajelusta löytyy Visit Skåne -sivustolta, jos elokuvallinen matka Malmöhön kiinnostaa.

Ilahduttavaa oli kuulla, että ruotsinsuomalaisen kirjailijan Susanna Alakosken Sikalat-kirja filmatisoitiin elokuvaksi juuri Ystadissa, ohjaajana Pernilla August ja pääosassa Noomi Rapace. Suomalaisina näyttelijöinä mukana olivat Outi Mäenpää ja Ville Virtanen.

Koko reissun keskeisimmästä kohteesta jäi hieman väljähtynyt maku. Tyylikkäille tv- ja elokuvasarjoille olisin toivonut laadukkaampaa esille asettelua – panostus museon ulkoasuun ja laajuuteen tuntui vähäiseltä ja tunkkaiselta 90-luvun kuoseineen.

Kun esitimme toiveen päästä näkemään studiotiloja, reaktio oli lähinnä hämmästynyt. Oli sääli, ettei Kauhavan Elokuvakaupunki-hanke päässyt benchmarkkaamaan lähemmin ruotsalaisia tuotanto-olosuhteita. Toisaalta, konkreettisesta elokuvatuottamisesta kiinnostunut kävijä ei lukeudukaan perinteisiin elokuvaturisteihin, joille teemaan sopivat kiertokävelyt, valokuvat ja fanituotteet riittävät.

Cineteket – elokuvamuseo, joka kaipasi päivitystä 2000-luvulle

Luostarin helmoissa

Lounastettuamme puolustusvoimien varikkoalueelle versoneessa kulttuuriruokalassa, karkasin omille teilleni luostarin suuntaan. Halusin tutustua lähemmin museoituun fransiskaaniluostariin, jossa esillä oli luontoaiheinen valokuvanäyttely ja niinkin kiinnostava aihe kuin teemanäyttely suolasta. Ymmärrettävistä syistä sain mennä tutustumaan luostariin itsekseni – pidin hyvin paljon paikan seesteisestä tunnelmasta ja sain aikamatkailla rauhassa puitteissa, jotka johdattivat alueen elinvoimaisimman ajan ytimeen myöhäiselle keskiajalle.

Hiiviskelin aikani luostarin saleissa, kunnes hiljaisuuden retriitin unettavuus ajoi minut takaisin kaupungin kaduille ihmisten pariin. Vaelsin ruokakaupan kautta hotellille ruotsalaisia trendilehtiä ja kookossuklaahattuja mussuttamaan. Jostain syystä hotellin wlan ei tuntunut toimivan, mutta tietysti ruotsalainen tv-kanava tarjoili elokuvia, joita halusinkin nähdä.

Luostarin seinältä löytämäni 1500-luvun merikartan eläimistöä

Takaisin lumisille kentille

Kolmantena päivänä heräsin aikaisin aamiaiselle. Löysin hotellin tarjoilusta jopa luomuhunajaa, jota lusikoin flunssankarkotteena jälkiruuaksi. Poikkesimme vielä Ystadin kunnantalolle, jonne lähdin jäniksenä hankeihmisten matkaan tutustumaan paikalliseen toimintaan. Oli mukava jutustella ruotsiksi, joka tuntui sujuvan jo melkein ongelmitta. Muutenkin ruotsalainen työpaikkakulttuuri näyttäytyi suomalaiselle rentona ja vieraanvaraisena – oli jopa lupa nauraa ja vitsailla.

Paluumatkoilla on usein puuduttava vaikutus, mutta laskeuduttuamme illan pimeydessä Vaasan lentokentälle naamaan iloisesti läiskivä lumituisku herätti talven raikkaudella. Seurueemme tuntui olevan tyytyväinen matkan antiin ja Elokuvakaupunki-hankekin oli löytänyt eväitä kotiin vietäväksi.

Itse olin nauttinut reissun rentoudesta – matkan ohjelma oli ollut valmiiksi suunniteltu, mutta sovittua tekemistä ei ollut liikaa, joten aikaa löytyi myös omille tutkimusretkille. Mukavinta näin jälkikäteen on muistella, kuinka mieleenpainuvan ystävällisiä tapaamani ystadilaiset olivat. Sumuisen historiallinen Ystad oli kodikas elämys.

Ystadin luostarin pienoismalli

Blog at WordPress.com.

Up ↑