Tähdet silmäluomilla – Kalle

Soini, 1936

Rajalan Kallella oli huono ryhti, mutta mitäpä se auttoi. Muutaman lyönnin väistöjä. Asento oikeni hänen kävellessään metsään, minne muut eivät menneet. 27 vuotta isän lähellä olivat pakottaneet olemaan pienempi, heikompi, näkymättömämpi.

Sade valeli hevosia ja rattaita, kun Kalle nosti ohjakset käsiinsä ja oli nousemassa istuimelle. Pikkusisko juoksi sisältä ja kipusi kyytiin vikkelästi kuin lumikko. Paksu villaviitta oli vedetty pään yli. Vieno esitti näkymätöntä. Kalle ei halunnut siskoa mukaan, ties mitä oli vastassa. Kalle teki käskevät eleen, mutta Vieno ei liikahtanut, kietoi vain kätensä jalkojensa ympäri jääräpäisyyden merkiksi. Sisko tiesi, ettei veli voinut väkivallalla pakottaa.

Isän kätyrit ratsastivat jo edeltä ja Kalle arvasi isän katsovan ikkunasta. Hänen nimensä oli kirjoitettu papereihin. Mitä nopeammin he lähtisivät, sen nopeammin häätö olisi ohitse.

Kahden kilometrin matka taittui muutamassa henkäyksessä. Heidän noustessa Keisalanmäelle johtavaa polkua Kallea alkoi etoa. Siskon kapea käsi kietoutui Kallen käsivarren ympäri. Vieno ei puhunut, mutta siskon silmät näkivät kaiken.

Pusikkoisella pihalla juoksenteli laiha kana hevosia karkuun. Kätyrit olivat jo jalkautuneet ja huusivat naisen nimeä.
– Liisa! Ulos!
Pieni torppa oli romahtamaisillaan, katto oli painunut kuopalle. Lohduton ja sotkettu piha oli täynnä jätteitä.

Torpan ovi revittiin auki löysästä säpestä ja miehet menivät sisälle. Kalle katseli, kun vanha nainen kiskottiin ulos huutavana ja sylkevänä. Torpastaan häädetty näki Kallen rattailla ja pysähtyi. Miehet eivät saaneet naista hievahtamaan, kun tämä katsoi Kallen silmiin ja puhalsi hiljaa. Kylmyys hiipi miehen sisuksiin. Sitten noita päästi irti maasta ja miehet olivat kaatua naisen kevetessä kalliosta höyheneksi. Kiroillen he kantoivat sähisevän naisen kauemmaksi tien varteen ja tiputtivat kurakkoon vahdittavaksi.

Vieno vilkaisi jähmettynyttä veljeään ja luikahti mökkiin. Pian sisko ilmestyi ovelle käsi suullaan ja teki yökkäävän eleen. Kalle havahtui, nappasi kärryiltä petroolikanisterin. Päästyään sisälle Kallen silmät siristyivät ulosteiden pistävästä hajusta. Mökki oli lattiasta kattoon saastainen. Pimeiltä seiniltä erottui vaaleampia kohoumia – hauen päitä, miltei ihmisen pään kokoisia kalloja, vaaleana kuultavia pedon kuonoja, terävinä törröttäviä hampaita.

Kalle avasi kanisterin kannen ja levitti nesteen laajassa kaaressa ympäri pimeyttä. Hänen oli tultava ulos haukkaamaan raitista ilmaa ennen kuin löysi tulitikut taskustaan. Pressun alta löytyi kuiva puuvillarätti, jonka mies valeli petroolilla, tökkäsi kanisteriin, sytytti ja heitti sisälle.

Hitaasti torppa syttyi palamaan. Sateen kastelemat rakenteet vaativat lisää sytytysnestettä, jotta kaikki palaisi. Mitään ei saisi jäädä jäljelle. Kalle ei halunnut jälkiä Näykin Liisan noituuksista tulevan kotinsa perustuksille.

Katto antoi pian periksi ja kipinöivä savu nousi ylös pimenevälle taivaalle. Tien varresta kantautui eläimellistä ulvontaa. Hevoset kavahtivat, nousivat takajaloilleen – Kallen oli kiskottava suitsista hevosensa pois pihasta, ettei tullut vahinkoa. He eivät jäisi katsomaan. Mutta nyt nainen oli häädetty ja isältä kalliilla ostettu maapala oli virallisesti hänen nimissään. Häpeä painoi Kallen nikamia. Isänsä esikoisenakaan hän ei ollut sen kummempi kuin tuo paskainen nainen tien laidassa.

Sisko tärisi, kun he ohittivat vaienneen naisen, joka hypisteli kaulallaan roikkuvaa luun palaa.
Mitä nainen teki? Lipoi kieltään?
Kalle kuuli korvissaan sihinää, ääntä, jota hän oli kuullut viimeksi lapsena. Käärmeen sihinää, joka seurasi häntä aina isän tiluksille saakka.

Vilkaistessaan kalpeaa siskoaan Kalle näki, että kuuro siskokin kuuli käärmeen päässään.

Blog at WordPress.com.

Up ↑