Murskattu muisto

Tampere, syyskuu 2004

Tahrainen intianpuuvilla uppoutuu ihooni. Kankaan kuidut pahoinpitelevät, raastavat nahatonta. Makaan lattialla ja leijun itseni yläpuolella pölyisen kaksion kuutioimassa tilassa. Olen kaikkialla enkä missään. Vapisen ulottuvuuksien välillä tuijottaen suljettua tv:tä, josta olohuone heijastuu pimeänä universumina.

Ulko-oven lukon kieli kilahtaa. Kynä putoaa piirustuspöydältä.
Juha on lähtenyt sanottuaan sanottavansa.

Kaikki se mitä olen pelännyt. Sarveiskalvoni, ohimollani sykkivä psoriasis, palelevat varpaani – jokainen soluni molekyyli törmää näkymättömään seinään, jonka läpi minua ei päästetä.

Minä en kelpaa.

Juhan piirtämä suohirviö uiskentelee tietokoneen näytöllä.
Kyyhötän ansassa, uikutan.
Jätetty ei ole ihminen, ei edes lemmikki enää.
Metamorfoosi kirkkaassa päivänvalossa.
TV:n kuvajainen näyttää tuholaisen, josta pitää päästä eroon.
On muututtava näkymättömäksi.

Gigantin muovipussi lojuu eteisessä, jonne ryömin kuin janoon kuoleva vesipullon huomattuaan.
Liikkeet ovat jotenkin holtittomia.
Revin DVD-soittimen paketin auki ja saan kytkettya laitteen tv:seen, vaikka käteni tärisevät. Asennusohjelma käynnistyy.
Se toimii.

Mistä levyjä? Vain vanhoja VHS-kasetteja komeron perällä.
Voi vittu. Makuuni on 500 metrin päässä. Jalat tärisevät.
Kuinka paljon minulla on rahaa? Hämärä mielikuva miinusmerkkisestä lukemasta.
Muistan Juhan kolikkorasian.

Keittiön kaapista tipahtaa avattu puurohiutalepaketti ja leviää lattialle. En välitä.
Kaadan kolikot pöydälle. Viisi euroa viisitoista senttiä viiden, kymmen ja kahdenkymmenen sentin kolikkoina. Niillä saisi ainakin kaksi alennuselokuvaa. Konttaan komerossa ja löydän euron matkalaukkuni pohjalta.

Kolme elokuvaa riittää selviämään tästä päivästä.

 

Kesäloma

Viimeisessä terapiatapaamisessa ennen kesälomaa minulta kysyttiin, olinko jo keksinyt, mikä oli minulle sopiva turvaesine, johon tarttua tarpeen tullen ts. ahdistuksen ja turvattomuuden tunteiden iskiessä.
Huono omatunto mölisi ja sumensi oloa kysymyksen kuultuani.
En ollut miettinyt. Ähkäisin.
– Kirjat?
Minulla on aina pino kirjoja sängyn vieressä. Kirjakasat antavat turvan tunteen. Niitä on mukava vain katsella, vaikka en jaksaisi lukea. Olin lainannut kesän alussa taas monta tiiliskiven kokoista kirjaa. Laajojen tarinoiden uumeniin oli helpointa kadota.
Onko jotain pienempää, kädessä helpommin kuljetettavaa, minulta kysyttiin.
– Kynä, vastasin hetken mietittyäni. Vaikka…
– Vaikka mitä?
– Kynä pakottaa, painostaa kirjoittamaan.
– Voisiko kynä olla vain esine, johon tartut tekemättä mitään?
– Voisi… Vaatii kyllä harjoittelua, ettei ota paineita.
Sitten vitsailin, että voisin vain piirrellä taikamerkkejä ilmaan.
– Pysykää poissa ahdistavat ajatukset ja ihmiset!
Hyvä, harjoittele sitä, minulle sanottiin.
Seuraava tapaamisemme olisi kuuden viikon kuluttua, kesäloman jälkeen.

Heinäkuu on kuukausista painostavin. Tekemisen pakko, auringon liian kirkas valo ja kuumuus. Joko nurmikko on ajettu?
Nyt osasin jo tyynnytellä itseni sillä ajatuksella, ettei väsyttävä kesä ja lomailevien sukulaisten vyöry kestäisi loputtomiin. Hämärän ihanaan syyskuuhun olisi enää kahdeksan viikkoa.

Kotimatkalla poikkesin ensimmäiseksi kirjakauppaan ostamaan kynän, jolla oli miellyttävämpi kirjoittaa. Mitsubischi Companyn UMN-207 0.7 musta geelikynä tuntui hyvälle. Niin tuntui myös Polkka Jamin viivaton kukkavihko, joka oli täydellisen kokoinen kulkemaan mukana kevyenä, rauhoittavana. Tiesin kokemuksesta, että ainoa miinus vihossa on se, että kannet saattaisivat irrota ennen loppua, koska taitan kannet nurin niskoin siihen kirjoittaessani.

Toinen pysähdys tapahtui kirjastossa, josta lainasin kuusi lautapeliä ja Harry Potter -äänikirjan. Koekuunnellutettuani äänikirjaa myöhemmin automatkalla totesin, ettei mikään rauhoita lomailemaan tulleita sukulaislapsia paremmin kuin Vesa Vierikon taianomaisen velhomainen kertojanääni.

Edithin seurassa

Tirlittanin tapaan ojensin käteni, työnsin sen taskuun (kirjaston kirjahyllyyn) ja tartuin kultarahaan (kirjaan). Katselin aarretta kädessäni. Se oli lennähtänyt siihen kuin kanarialintu ja lauloi minulle nuoren Edithin lauluja sadan vuoden takaa.

ILTA

En halua kuulla sitä surullista satua
jota metsä kertoo.
Kuiske kuuluu vielä pitkään kuusten keskeltä,
huokauksia kuuluu vielä pitkään lehvistöstä,
vielä pitkään liukuvat varjot synkkien runkojen
välissä.

Tule tielle. Siellä meitä ei kohtaa kukaan.
Ilta uneksii kalpeanpunaisena vaikenevilla
ojanvierillä.

Tie juoksee verkkaa ja tie kohoaa varovasti
ja etsii pitkään ympäriltään auringon kajoa.

JUMALTEN JÄLJET

Jumalat kulkevat elämän läpi sydän kohotettuna
tuskan yläpuolelle.
Jumalat kannattelevat elämää kevyesti kuin pilari
säteilevää holvia.
Jumalat kulkevat elämän läpi yksin
tuntemattomina he seisovat
katsellen ikuisilla silmillään
hämärää maailmaamme.
Ja missä he ovat luoneet katseensa yli metsän ja 
järven,
siellä ovat puut ja vesi pyhiä.
Missä he ovat kulkeneet on lohtu kulkea
sen joka kamppailee tuskan painamin rinnoin.
Missä he ovat kulkeneet on ilo kulkea
sen joka etenee voitosta voittoon.
Jumalten jäljet eivät häviä maailmasta;
se että he kulkevat täällä tekee maailman
korkeaksi
ja ihmiselle kaiken anteeksiannettavaksi.

-Edith Södergran, runokokoelmasta Tulevaisuuden varjo,
suomennos Pentti Saaritsa

Kansainvälisesti tunnetuin suomalainen runoilija oli nainen, joka ei puhunut suomea ja kuoli vuonna 1923 tuberkuloosiin vain 31-vuotiaana.

edithjakissaKuva ja Edithin tarina Svenska Yle

Löysin Södergranin tuotannon, kun vaelsin Seinäjoen kirjastossa ja mietin oman runokokoelman kirjoittamista. Edithin tuotanto voimaannutti siipirikkoa kirjoittamaan:

HUHTIKUUN LINNUT

Fasaani juoksi suojatietä pitkin

ja tiesin olevani turvassa.

Askeleet asfaltilla,

en kuunnellut enää autoja.

 

Oliko se ihme,

etten vielä eilen tiennyt,

miten pikkusiskoa lohdutetaan?

 

Kirjaston aurinkoisella seinustalla

kaksi nälkäistä västäräkkiä.

Viime yönä pakkanen jäädytti lammikot,

eikä taskussani ole kärpästäkään.

 

Routa tulokkaat keikuttelevi,

jos varis vie kyntäjäisten lapset.

Annan itselleni anteeksi,

etten tarjennut aiemmin tulla.

 

Ovi aukeaa lämpimään,

katto korkealla kirjoitussalissa.

Sen on oltava siellä,

suojaavana, parantavana.

 

Tukevan mäntypöydän äärellä

vastasyntynyt avaimentekijä

käsissään muotit,

sisuksissaan jalometallit,

joille löytyy paikkansa,

sopivat kulmat takorautaisissa lukoissa.

 

Kanarialintu katonrajassa

laulaa ja lentää.

siivistä putoaa höyhen,

taianomainen.

Defendo vestio –

ensimmäinen lukko avautuu.


– Keskeneräisestä runokokoelmastani “Avaimentekijä”

 

apila_talvi

Sivu päivässä -lupaus

Kirjoittamisesta. Tässä sitä taas ollaan. Sivu päivässä -projektin ytimessä. Kun ensin luikkii karkuun tekstitiedoston äärestä metsään ja lopulta unohtaa tekemänsä lupauksen kokonaan. Noniin. Annan itselleni anteeksi taas kerran ja kannustan yrittämään uudelleen.

Eilinen ilta oli ihanan täyteläinen – Elizabeth Gilbertin Big Magic -äänikirja ja kirjailijan käheäksi käyvä ääni, jonka into ei kuitenkaan laannu, vaikka äänihuulet huutavat pihisten hoosiannaa. Gilbertin ääni piti seuraa kuin ystävä, joka kertoo teekupposen äärellä tuumailujaan. Tiedän, että tulen seilaamaan tuon viiden tunnin nerouden aalloilla vielä monta kertaa.

Olen kiitollinen, että ystäväni vinkkasi kirjailijasta, joka olikin tuttu kymmenen vuoden takaa Eat, Pray, Love -elokuvan tiimoilta. Uunituore Big Magic on itseauttamisoppaiden aateliaa. Kaveriltani saamani videolinkki innosti tarttumaan teokseen kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana. Big Magic on oivallusten nektariinia elämästä, peloista ja luovat työskentelyn oikeutuksesta. Kirjoittaminen saa olla hauskaa!

Tässä vielä videolinkki Marie Forleon keskusteluohjelmaan Youtubessa. Klipissä Marie ja Elizabeth keskustelevat Big Magic -kirjan teemoista; peloista, luovasta työstä ja oikeutuksesta toteuttaa itseään. Video ja kirja ovat vielä saatavilla ainoastaan englanniksi.

Nyt mietin Hoppalo-blogiani – se on lumisine otsakekuvituksineen taas ajassa kiinni. Perjantai-iltapäivän hämärtyessä metsän laidassa paljaina törröttävät lepät kuorruttautuvat juhlallisesti lumen hopeiseen huurteeseen.

Gilbertin sanoma on lohduttava. Kuuntelen Big Magicin uudestaan. Nyt pienemmissä erissä, huolellisesti kuunnellen. Kirjoittamisen tarve, inspiraatio ja ilo. Minulta löytyy kaikki, mitä tarvitsen.

Charmantti murhakaupunki Ystad

Tämä julkaisu on muhinut jo kymmenen kuukautta luonnoksena blogin uumenissa. On aika herätellä Hoppalo ja julkaista tämäkin matkakertomus. Lähdetään siis Etelä-Ruotsiin.

Startatessani keskiviikkona 19.2. klo 02:55 kotipihasta kohti Vaasan lentokenttää, lumipyry teki lähdöstä jännittävän. Matkaan olisin tuskin lähtenyt, ellei Kauhavan Elokuvakaupunki-hanke olisi kyseistä mahdollisuutta tarjonnut. Opintomatkana mainostettu reissu sisälsi taikasanat: ruotsalainen tv-tuottaminen, Wallander, Silta, Malmö ja Ystad – kaikki mielenkiintoisia maisemia, joissa en ollut vielä käynyt.

Unelias Malmö

Malmössa seuruettamme odotti äidillinen opas, ruhtinaalisen iso linja-auto ja hiljaiset kadut. Keväiseltä tuntuva sade ja sumuiset puutarhat tehostivat unenomaista tunnelmaa ajellessamme Malmön historiallisten aukioiden ja rakennusten lomitse. Opas totesi, että talviaikaan turistikierrokset olivat harvinaisia. Maisema oli kuitenkin Suomen lumisiin kenttiin verrattuna kovin keväinen ja vehreä – puistoissa pilkotti paikoittain jopa keltaisia kukkia.

Ennakko-odotuksiini vaikutti varmasti Silta-sarjan piirtämä kolkko kuva kaupungista. Malmö tuntui aamun kiertoajelun perusteella leppoiselta paikalta, jossa eläkeläiset kansoittivat suurinta osaa kaupunkia. Ruotsin monikansallisin kaupunki vaikutti mainettaan herttaisemmalta paikalta asua.

Itseäni olisi kiinnostanut poiketa myös Tanskan puolella Kööpenhaminassa, mikä olisi vienyt junalla vain puoli tuntia suuntaansa. Valitettavasti aikataulu ei kuitenkaan riittänyt Kattegatin ylittämiseen.

Jalkautuminen Ystadiin

Henning Mankellin lempikaupungin kuvatuin katu

Oli vielä aamupäivä, kun pääsimme Ystadiin, 60 kilometrin päähän Malmöstä, Ruotsin eteläiselle “aurinkorannalle”. Hiljaiset kadut toivottivat meidät tervetulleiksi pittoreskiin pikkukaupunkiin, joka 1970-luvun kuntauudistuksen jälkeen on kai tätä nykyä virallisesti kunta – mikä on varsin hassua, sillä historiankirjoitusten mukaan Ystad ehti olla miltei 800 vuotta kaupunki ja yksi Ruotsin merkittävimmistä kauppapaikoista.

Ihastuin ensisilmäyksellä hotelliimme, jossa majoituin ruhtinaallisesti siniseen salonkiin. Fiilisteltyämme hetken majapaikkamme, 1700-luvulta asti toimineen Sekelgårdenin puitteita, suuntasimme vanhan kaupungin torin kulmalla sijaitsevaan ruokapaikkaan lounaalle. Ruokailun jälkeen oli muutama tunti aikaa ennen kiertokävelyä, joten kellahdin kuninkaalliseen sänkyyni päiväunille herätyskello kädessä.

Päivän mielenkiintoisin anti, kiertokävely Wallanderin jalanjäljissä alkoi kirkkain silmin ja inspiroivassa seurassa, kun jo kymmenen vuoden kokemuksen omaava oppaamme johdatteli meidät Ystadin kapeille kujille. Valitettavasti Wallander-fanitukseni alkoi vasta nähtyäni muutamia jaksoja BBC:n uudelleenfilmatisoinneista Kenneth Branaghin johdolla, joten monet alkuperäisissä sarjoissa legendaarisiksi muodostuneista kuvauspaikoista olivat minulle täysin tuntemattomia.

Kiinnostavinta oli kuulla, kuinka elokuvakaupungin tarina oli saanut alkunsa Henning Mankellin kesänviettopaikkana ja kirjailijan ihastumisena kaupungin tunnelmaan. Kun Ystadin lähettyvillä tapahtui aito ja oikea, brutaali murha, Mankell kauhistui raakuudesta, joka hyysi rauhallista seutua. Myöhemmin kirjailija halusi työstää paikallisia asukkaita järkyttänyttä tapahtumaa ja alkoi kirjoittaa dekkareita yhdistämällä uneliaan Ystadin, ongelmissaan rypevän rikoskomisarion ja murhanhimoisen psykologian.

Kenneth Branagh Kurt Wallanderina toi BBC:n Ystadiin

Vaikka kaupunki uinui talviunilla, tunnelma oli viehättävä, jopa sadunomainen – ei ihme, että paikka oli lumonnut monia kävijöitä. Vanha, pääasiassa oljesta ja savesta rakennettu keskusta oli mukavan kokoinen kiertää kävellen ja varsinkin vanhan luostarin katveessa oli säilynyt onnistuneesti jotain keskiaikaisen urbaania. Oli myös ilo huomata, että ymmärsin ruotsinkielisen oppaamme jutut miltei täydellisesti. Skånen murre kuulosti jopa kotoisalta.

Pari tuntia kierreltyämme saimme oppaaltamme vielä kävelyohjeet elokuvastudioille, jotka sijaitsivat parin kilometrin päässä hotelliltamme. Seuraavana aamuna olisikin reissun jännin osuus, kuvausstudioihin tutustuminen. Ilta oli mukava päättää muutaman oluen ja lämmittävän pubiruuan parissa.

Puiseva faktalaatikko kohteista, joita ei tässä näy: Ruotsin kuningas Kaarle XII asusteli 1700-luvun alkupuolella rakennuksessa, joka sijaitsi hotelliamme vastapäätä. Ystadista löytyy myös Skandinavian vanhin pystyssä oleva puurakenteinen talo Pilgrändshuset, joka on rakennettu 1480.

Ystadissa kuvattua

Nukuttuani yöni paremmin kuin missään hotellissa koskaan, nautin aamiaista bergmanin-punaisessa aamiaissalissa ja hilpaisin merenrantaan, missä näin vilauksen auringosta. Paikan merellisestä historiasta kertoi myös laiturilta löytämäni kuva uimalasta, joka oli kuin pieni linna meren rannalla. Valitettavasti aika oli jo vienyt tämän näyn mukanaan. Nautin kuitenkin paljon erikoislaatuisen pehmeästä helmikuun valosta, joka tuntui hohteellaan valaisevan kaiken.

Ystadin meriuimala, jota ei enää ole

Kun seurueemme kokoontui torin laidalla, alkoi taas sataa. Kiirehdimme studioille, jotka sijaitsivat muutaman kilometrin päässä, vanhoissa puolustusvoimien punatiilistä rakennetuissa halleissa. Studioihin tutustuminen jäikin sitten vain rakennusten katseluksi ulkopuolelta, sisälle emme päässeet. Sen sijaan istahdimme Cineteketiin, kaupungin ylläpitämään filmimuseoon, jossa näimme hieman pölyisen kokoelman valokuvia sekä rekvisiittaa studioilla kuvatuista elokuvista ja tv-sarjoista.

Museo-opas kertoi lyhyesti Ystadissa kuvatuista tuotannoista, kyseli kohteliaasti suomalaisista faneista ja hätisteli meidät sitten pimennettyyn huoneeseen katsomaan dokumenttielokuvaa Wallanderista.

Oma kiinnostukseni keskittyi lähinnä Silta-sarjaan, jonka kolmannen tuotantokauden kuvaukset olivat alkamassa keväällä. Innostuin nähdessäni Silta-aiheisia sightseeing-lehtisiä Cineteketin aulassa, mutta kyseltyäni tarkempia tietoja, sain kuulla, että Silta-sarjaan perehdyttäviä kiertoajeluja oli tarjolla Malmössa vain kesäaikaan. Lisätietoja Silta-kiertoajelusta löytyy Visit Skåne -sivustolta, jos elokuvallinen matka Malmöhön kiinnostaa.

Ilahduttavaa oli kuulla, että ruotsinsuomalaisen kirjailijan Susanna Alakosken Sikalat-kirja filmatisoitiin elokuvaksi juuri Ystadissa, ohjaajana Pernilla August ja pääosassa Noomi Rapace. Suomalaisina näyttelijöinä mukana olivat Outi Mäenpää ja Ville Virtanen.

Koko reissun keskeisimmästä kohteesta jäi hieman väljähtynyt maku. Tyylikkäille tv- ja elokuvasarjoille olisin toivonut laadukkaampaa esille asettelua – panostus museon ulkoasuun ja laajuuteen tuntui vähäiseltä ja tunkkaiselta 90-luvun kuoseineen.

Kun esitimme toiveen päästä näkemään studiotiloja, reaktio oli lähinnä hämmästynyt. Oli sääli, ettei Kauhavan Elokuvakaupunki-hanke päässyt benchmarkkaamaan lähemmin ruotsalaisia tuotanto-olosuhteita. Toisaalta, konkreettisesta elokuvatuottamisesta kiinnostunut kävijä ei lukeudukaan perinteisiin elokuvaturisteihin, joille teemaan sopivat kiertokävelyt, valokuvat ja fanituotteet riittävät.

Cineteket – elokuvamuseo, joka kaipasi päivitystä 2000-luvulle

Luostarin helmoissa

Lounastettuamme puolustusvoimien varikkoalueelle versoneessa kulttuuriruokalassa, karkasin omille teilleni luostarin suuntaan. Halusin tutustua lähemmin museoituun fransiskaaniluostariin, jossa esillä oli luontoaiheinen valokuvanäyttely ja niinkin kiinnostava aihe kuin teemanäyttely suolasta. Ymmärrettävistä syistä sain mennä tutustumaan luostariin itsekseni – pidin hyvin paljon paikan seesteisestä tunnelmasta ja sain aikamatkailla rauhassa puitteissa, jotka johdattivat alueen elinvoimaisimman ajan ytimeen myöhäiselle keskiajalle.

Hiiviskelin aikani luostarin saleissa, kunnes hiljaisuuden retriitin unettavuus ajoi minut takaisin kaupungin kaduille ihmisten pariin. Vaelsin ruokakaupan kautta hotellille ruotsalaisia trendilehtiä ja kookossuklaahattuja mussuttamaan. Jostain syystä hotellin wlan ei tuntunut toimivan, mutta tietysti ruotsalainen tv-kanava tarjoili elokuvia, joita halusinkin nähdä.

Luostarin seinältä löytämäni 1500-luvun merikartan eläimistöä

Takaisin lumisille kentille

Kolmantena päivänä heräsin aikaisin aamiaiselle. Löysin hotellin tarjoilusta jopa luomuhunajaa, jota lusikoin flunssankarkotteena jälkiruuaksi. Poikkesimme vielä Ystadin kunnantalolle, jonne lähdin jäniksenä hankeihmisten matkaan tutustumaan paikalliseen toimintaan. Oli mukava jutustella ruotsiksi, joka tuntui sujuvan jo melkein ongelmitta. Muutenkin ruotsalainen työpaikkakulttuuri näyttäytyi suomalaiselle rentona ja vieraanvaraisena – oli jopa lupa nauraa ja vitsailla.

Paluumatkoilla on usein puuduttava vaikutus, mutta laskeuduttuamme illan pimeydessä Vaasan lentokentälle naamaan iloisesti läiskivä lumituisku herätti talven raikkaudella. Seurueemme tuntui olevan tyytyväinen matkan antiin ja Elokuvakaupunki-hankekin oli löytänyt eväitä kotiin vietäväksi.

Itse olin nauttinut reissun rentoudesta – matkan ohjelma oli ollut valmiiksi suunniteltu, mutta sovittua tekemistä ei ollut liikaa, joten aikaa löytyi myös omille tutkimusretkille. Mukavinta näin jälkikäteen on muistella, kuinka mieleenpainuvan ystävällisiä tapaamani ystadilaiset olivat. Sumuisen historiallinen Ystad oli kodikas elämys.

Ystadin luostarin pienoismalli

Pohjanmaan sudet ovat laumaeläimiä

Tänään saa ensi-iltansa mielenkiintoinen elokuva Etelä-Pohjanmaalta. Anselmi – nuori ihmissusi on ilahduttava esimerkki siitä, että täällä osataan tehdään fiktiivistä draamaa, johon yhdistyy mielikuvitusta kutkuttavia fantasiaelementtejä. Anselmista kertova tarina on itselleni katsojana raikas henkäys kotikontujen soilta.

Kun ihmisyyttä tarkastellaan petomaisen kultin kautta, päästään puhkaisemaan paksumpikin nahka. Voisin verrata Anselmi-elokuvaa jopa Tomas Alfredsonin mestariteokseen Låt den rätte komma in, jonka tapahtumat sijoittuivat niin ikään 1980-luvulle keskiössä nuoren pojan rankat kokemukset ja yliluonnollinen rakkaus. Mieleen tulee myös Guillermo del Toron elokuva Pan’s Labyrinth, joka fantasiaelementtejä hyödyntäen kertoi tarinan nuoren tytön kohtalosta toisen maailmansodan melskeissä.
Näitä kolmea elokuvaa yhdistää päällimmäisenä kysymys siitä, kuka onkaan se todellinen peto, kenestä satuja kerrotaan.

Takaisin kökkähommiin

Olen kirjoittanut blogissani talkootyön perinteestä, jolla esimerkiksi alajärveläinen Kyläelokuvafestivaali sai alkunsa. Elokuva-alalla varsin omintakeista tuotantotapaa on hyödynnetty myös Anselmi – nuori ihmissusi -elokuvassa, mikä on saanut osaltaan hienosti huomiota myös valtakunnallisessa mediassa.
Oma kantani ja kokemukseni on, että yhteisöllinen ja kaikille avoin ja läpinäkyvä tapa tuottaa elokuvaa tai tapahtumaa on pitkälti mahdollista äidinmaidosta imetystä yhteisen hyvän tekemisen perinteestä, joka vielä todistettavasti Etelä-Pohjanmaan alueelta on löydettävissä.
Rahan jäädessä tuotannosta pois, on helpompi tuntea yhteistä tekemisen riemua, josta on lupa nauttia rennoin rantein ja toisiaan arvostaen. Tuottajan täytyy vedota talkoihin kutsuessa vapaaehtoisten sydämiin. Parhaimmillaan elokuvan teosta tulee silloin yhteinen harrastus, ei työ, jolloin elokuvalle kasvaa myös osiensa summaa suurempi merkitys.

Teen parhaillaan tutkimusta mm. siitä, mitkä ominaisuudet pohjalaisessa kulttuurissa ja taiteessa tekevät siitä valtakunnallisesti ja mahdollisesti jopa kansainvälisesti erottuvan. Kansainvälisestä näkökulmastakin on nähtävissä hienoja piirteitä, jotka yhdistävät monia pohjalaisia kulttuurialan ammattilaisia. Kiteyttäen esille on noussut taiteentekijöitä kuvaavat määritelmät oman arvonsa tuntevuus, suoraselkäisyys ja ylpeys omista juuristaan. Nämä tekemisen motiivit ja talkootyön mahdollistavat  hyveet löytyvät mieltä lämmittävästi myös Anselmi – nuori ihmissusi -elokuvasta.

Lisää pohjalaisesta tekemisen meiningistä ja yhteisestä hengenheimolaisuudesta löytyy YleX:n taltioinnissa, jossa kuullaan Anselmi – nuori ihmissusi elokuvan Anselmia eli Aleksi Holkkoa sekä papin roolin esittänyttä Pauli Hanhiniemeä. Linkki YleX:n podcastiin aukeaa tästä.

Ohessa vielä Järviseutu-lehteen kirjoittamani juttu lavastajan työstä kyseisessä elokuvassa.

jarviseutu-lehti_anselmi_pete_linna_26102011

Talkootyötä ja elokuvia

 

Artikkelikuva on Karstulan Kirkkovuorelta, jonne kiivettyäni sateisen sumuisena maanantaina oli hieraistava silmiään. Kelohonkaisen laavun vieressä luki, että edessäni komeili 5000 talkootyötunnin tulos. Enemmän kuvia ja tietoa tästä upeasta maisemasta näkötorneineen löytyy Kirkkovuoren nettisivulta.

Talkootyön hedelmistä on luettavissa myös 25.10. Maaseudun Tulevaisuuden viikonvaihde-osiossa, jonka jutussa “Kylänraittien elämää valkokankaalle” huitoo naurava joukko ihmisiä edessään videokamera. Tämän porukan yhteisen innostuksen tuloksena järjestettiin lajissaan ensimmäinen Kyläelokuvafestivaali Alajärven Luoma-aholla.

Omalta osaltani Kyläelokuvafestivaali on tärkeä projekti, joka puhkesi ideasta täyteen kukkaan uskomattoman hyvällä yhteishengellä. Tapahtuman sydän, kyläaiheinen lyhytelokuvakilpailu, osoittautui käytännössä merkittävämmäksi kannanoton mahdollisuudeksi mitä elokuvakilpailun ideointivaiheessa osasin kuvitella.

Kyläelokuvafestivaalin tuottaminen talkootyöllä

Kyläelokuvafestivaalin konsepti syntyi Kulttuurihautomo-hankkeen puitteissa viime talvena, kun projektikoordinaattorin roolissa kartoitin kulttuuripalveluiden alueellisia tuotantomahdollisuuksia. Tavattuani syksyn aikana erilaisia yhdistystoiminnan tukijoita ja toimijoita, keksin idean, jonka toteuttamiseen löytyi resurssit: Kyläyhdistys ja toimiva kylätalo, kylätoimintaa ja tiedottamista tukeva Leader-yhdistys, alueen kulttuuripalveluita koordinoiva kaupungin työntekijä ja kaksi kulttuurihanketta, joista toisella oli resurssit käytännön suunnitteluun sekä sopimuspuoleen ja toisella tekniikkaan ja Kylähenkipuhujaan. Ja ennen kaikkea jokaiselta löytyi innostus järjestää elokuvafestivaali.

Miten Kyläelokuvafestivaalin 2013 toteutuminen onnistui näin hyvin?
1. Kaikki tapahtumaan osallistuneet tuottajat lähtivät mukaan talkoohengessä. Tapahtuma oli osallistujille ilmainen, eikä tuottoa kerätty kuin kahvi- ja pullamyynnillä kyläyhdistyksen tilakuluihin.
2. Kaikkiin tapahtuman tarpeisiin löydettiin resurssit.
3. Yhteistoimintasopimus, jonka mukaan liitettiin kaikkien osapuolien toimintasuunnitelma tapahtuman toteuttamiseksi. Jokaisesta porukasta löytyi myös oman osuutensa koordinoiva ihminen, joka allekirjoitti yhteistoimintasopimuksen tai oli sopimuksessa vastaavaksi henkilöksi ilmoitettu.
4. Kaikki tapahtuman toteuttajat hoitivat oman osuutensa kiitettävästi ja ammattimaisesti. Tapahtuman tuottajat myös arvostivat yhteistoimintaa ja toistensa panosta tapahtuman aikaansaamiseksi.
5. Talkootyötä arvostava asenne näkyi Kyläelokuvafestivaalin osalta myös ulospäin kaikille yhteistyötahoille. Yhteisöllisen välittämisen henki tekee paikallisesta tapahtumasta vaikuttavan jopa valtakunnallisella tasolla.

Kyläelokuvafestivaalin hedelmät 2013

Mukavimmat uutiset luettiin heti Kyläelokuvafestivaalia seuranneena päivänä Ilkka-lehdestä, jossa uutisoitiin näkyvästi “Kyläelokuva voi olla kylän ase”. Kilpailun voittajaksi elokuvaohjaaja Markku Pölönen valitsi Eskolan kyläyhdistyksen tuottaman lyhytelokuvan “Lykky putos”.

Voittajaelokuva oli vaikuttava teos, joka oli varta vasten festivaalia varten tehty. Farssin muotoon piilotettu tositarina kyläyhteisöä kohtaavasta ikävästä uutisesta upposi katsojiin – naurunpyrskähdysten lisäksi monille kylille tuttu kohtalo herätti sympatiaa. Allekirjoittaneen mieltä lämmitti etenkin kuulla, että elokuvan teko on hyvää terapiaa. Kyläelokuva on mielenkiintoinen aihe, joka kiinnostaa niin tekijöitä kuin katsojia varmasti tulevinakin vuosina. Kyläelokuvafestivaalin uutisointia voi seurata tapahtuman Facebook-sivuilla.

Ohessa Lykky putos -traileri. Elokuvan DVD:n voi tilata Eskolan kyläyhdistykseltä: eskolan.kyla@kotinet.com

Pelaamisen mahdollisuudet

 

*Aivastus* Syysflunssasesonki tuntuu olevan parhaimmillaan. Niinpä viikon potemisen jälkimainingeissa blogikirjoittelun teema jatkuu laiskasti harrastusten parissa. Tällä kertaa aiheena on pelaaminen. Kyllä, olen 34-vuotias nainen, joka pelaa konsolipelejä.

Ensimmäinen konsolini oli 90-luvun alkupuolen Supernintendo, jonka peliannin innostavimmaksi muistuu mieleen The Legend of Zelda – A link to the past. Sittemmin harrastus on jatkunut Dreamcastin ja Xboxin pelien parissa. Vuosi sitten ostin viimein PS3-konsolin, jonka hankintaa perustelin Bluray-elokuvien katselumahdollisuudella. Elokuvahyllyn Blu-ray-valikoimasta löytyy jo scifi-elokuvien äiti, Metropolis vuodelta 1927, Ridley Scottin Prometheus, Guillermo del Toron Hellboy II, Hobitti sekä Star Trek Into Darkness – vielä varsin pieni, mutta visuaalisesti henkeäsalpaava “irti arjesta” -kokoelma, täytyy todeta.

Palatkaamme kuitenkin takaisin pelaamiseen. Mielenkiintoisten pelien etsiminen on usein pidempi prosessi kuin itse pelien pelaaminen. Välttelen K18-pelejä, koska en nauti teurastamisesta. Pidän tarinallisesta pelin kulusta tai muuten niin antoisasta maailmasta, että se koukuttaa jatkamaan pelaamista loppuun saakka.

Henkilökohtaisesti vaikutuksen tehneet Jane Jensenin Grey Matter ja Benoît Sokalin Syberia -pelit puhuttelevat luonnollisestikin päähenkilöiden naisnäkökulmalla, mutta myös pelien huolella mietityt maailmat ja koukuttavat ja loppuun asti kantavat tarinat ovat hatun noston paikka. Suurimman vaikutuksen allekirjoittaneeseen on kuitenkin tehnyt Fumito Uedan Shadow of the Colossus, jonka teho perustuu varsin yksinkertaiseen ideaan. Hartaudessaan massiiviseen kolossinkaato-operaatio on omaa luokkaansa ja peli osoittaa, ettei pelimaailman tarvitse rönsyillä ollakseen koukuttava.

Viimeisin pelihankinta Beyond: Two Souls oli pienoinen pettymys. Pelin “castingissa” oltiin nähty vaivaa, eikä Ellen Pagen ja Willem Dafoen näyttelijäsuorituksissa ollutkaan valittamista. Pettyminen pelin antiin johtuu lupauksesta “Koe Jodie Holmesin elämä, jossa jokainen päätöksesi muokkaa tämän ainutlaatuisen, ennalta arvaamattoman seikkailun kulkua.” Pelin aikana tuli kuitenkin jo heti alkuvaiheessa todettua, ettei pelaajalla ole nimellisestikään mahdollisuutta vaikuttaa pelin kulkuun. Kyse on enemmänkin interaktiivisesta elokuvakokemuksesta. Tarinassa tuntui myöskin olevan sotatoimintaräiskinnästä kiinnostuneita kosiskelevia “actionpläjäyksiä”, jotka taas etäännyttivät päähenkilöä eteenpäin ajavista motiiveista.

Mitä seuraavaksi?

Konsolipelien evoluutio on toivottavasti pitkän paikallaan tallaamisen aikakauden jälkeen viimeinkin ottamassa reipasta askelta oivaltavimpiin toteuttamismuotoihin. Pelien visuaalinen anti alkaa olla jo elokuvallista tasoa, joten miksei myös tarinallinen anti voisi kehittyä. Beyond: Two Souls on rohkaiseva esimerkki, että todelliset näyttelijät todellakin tuovat draamallisia elementtejä, joita pelimaailmaan on kaivattu. Ellen Page antaa Jodie Holmesille sielua ja inhimillisyyttä, jota paraskaan pelianimoija ei voi “näytellä”.

Pelaaminen antaa parhaimmillaan itseluottamusta ja selviytymisen tunteen, unohtamatta elämää suurempia elämyksiä, jotka nostavat hetkeksi arjen yläpuolelle. Tulevaisuudessa vapaa-ajanvieton ohella koulutukselliset ja kasvatukselliset käyttöliittymät tulevat yleistymään, se on selvä. Ja on hienoa, että meillä on Suomessa hyvin eväitä olla edelläkävijöitä. Tästä aiheesta tulee varmasti kirjoiteltua jatkossakin, sillä pelituotanto on ala, jota kulttuurihistorian ohella olisi mielenkiintoista opiskella, varsinkin käsikirjoittamisen puitteissa.

Ai niin, piti vielä mainita, että Portal on hyvä esimerkki intensiivisestä, silti varsin verettömästä “ammuskelupelistä”, joka pitää pelaajan vinoilevassa otteessaan niin ykkös- kuin kakkososankin loppuun. Kuten alla oleva Valveen pelimainosvideo vihjaa, Portal 2 saattaa sopia jopa pariskunnan yhteiseksi harrastukseksi ja ehkäpä jopa ystävänpäivävirikkeeksi.

Katsojasta tekijäksi

Elokuvien katselu on minulle rakas harrastus. Se hetki, kun istahtaa alas ja uppoutuu uuteen maailmaan, on täyttä taikaa. Kokemuksen teho tulee ilmi, kun pari tuntia myöhemmin havahtuu miettimään, että mikäs paikka tämä todellisuus nyt olikaan.

Elokuvia on ihasteltu jo yli sadan vuoden ajan, mutta vasta nyt omien elokuvien tekeminen ja jakaminen alkaa olla viimeinkin jokamiehen mahdollisuus. Elokuvan teko on tätä nykyä jo niin helppoa, että sen osaa lapsikin. Eräs hieno esimerkki näyttää tekemisen mallia on Kaikki kuvaa -sivusto. Tutoriaalivideot kertovat hauskasti ja ytimekkäästi nuorelle ja vanhemmallekin, miten leffaa voi lähteä tekemään.

Epätäydellisyyden kauneus

Yle Areenasta löytyy ruotsalaisen legendan museoidussa kodissa vierailevista elokuvantekijöistä kertova Bergmanin videot -sarja, joka vie katsojan syvemmille vesille tutustumaan, mistä aineksista sarjassa vierailevien ohjaajien elokuvat on tehty.

Bergmanin videohyllyllä vierailevan Alejandro Gonzales Inarritun Biutiful on elokuva, joka teki blogijutun alussa kuvaillun vaikutuksen. Biutiful ei päästä katsojaa helpolla, mutta juuri kauheudessaan ja ristiriitaisuudessaan se kuvaa käsinkosketeltavasti elämän haurasta ja epätäydellistä kauneutta.

Elokuvia kylien suunnalta

Omasta puolestani on ollut ilo laittaa alulle tapahtuma, joka kannustaa elokuvan tekijöitä Suomessa myös kehä kolmosen ulkopuolella. Kyläelokuvafestivaalin idea on ammentaa inspiraatiota kaikkialta muualta kuin urbaanista miljööstä ja kehittää maaseudun imagoa ansaitsemallaan tekemisen meiningillä.

Ensimmäinen Kyläelokuvafestivaali pidetään 26.10. Alajärven Luoma-aholla ja tapahtuman ytimessä on lyhytelokuvakilpailu, jossa nähdään maaseudun inspiroimia tarinoita. Toivottavasti tapahtuma löytää paikkansa kaikenikäisten ja valtakunnallisesti toimivien elokuvantekijöiden kokoontumispaikkana politikoitumatta liikaa tietyn ihmisryhmän tarpeisiin.

Kyläelokuvafestivaalista enemmän 6.11.2013 julkaistussa blogikirjoituksessa Talkootyötä ja elokuvia.

kammera

Blog at WordPress.com.

Up ↑